31.1.13

Nämä hauskat numerosarjat saavat aina huomioni. Tammikuun viimeinen päivä on illassa ja olen iloinen. Inhoan tammikuuta! Joulusta irti päästäminen ja pitkät talven selkäviikot eivät ole suosikkejani. Tänä vuonna joululoma kesti loppiaisen yli, joten tammikuusyndroomanikaan ei ole päässyt mihinkään suuriin mittoihin.

Iloitsen kuitenkin, että huomenna alkaa helmikuu. Kolme viikkoa talvilomaan ja vuoden lyhyin kuukausi, joka samalla on viimeinen talvisellainen. Sen jälkeen ollaan ihan virallisestikin keväässä.

Ihailen ihmisiä, jotka eivät käy "tuulella ja auringolla" eli heihin eivät säät vaikuta. Meiltä kotoakin löytyy yksi sellainen. Minä se en vain ole! Nämä pitkät, pimeät talven viikot, jolloin aurinko näkyy vain pilkahduksena, ottavat aina voimilleni. Kun kevät koittaa, herään talviunesta ja siiventyngät kasvavat selkääni. Energisyys valtaa kehon ja mieli hehkuu kilpaa heräilevän keväisen luonnon.

"Rati riti rallaa", laulamme koulussa, mutta kuukauden päästä kuuluu: "Hyvästi jää talvinen sää!"

Lapsenlikkana

Illansuussa sain nopean komennuksen sisareni perheeseen katsomaan nuorimmaisen perään. Äiti lähti viemään keskimmäistä sairaalaan kaksi vuorokautta kestäneiden vatsakipujen vuoksi ja isä oli töissä. Vähän jo uumoiltiin, olisiko umpparitulehdus, kun yksitoistavuotias oli niin kipeä.

Pelkäsin lähetettä keskussairaalaan, sillä ulkona oli aikamoinen lumimyräkkä. Olisi ollut kamalaa ajaa 90 kilometriä sairaan lapsen kanssa siinä ilmassa. No, onneksi päivystävä lääkäri oli sitä mieltä, että aaltomainen kipuilu ei kuulu umpisuolentulehdukseen ja kaikki kokeetkin olivat normaalit. Kipu laantuikin vastaanoton aikana taas kerran.

Samuelin kanssa meni mukavasti. Hän oli jo vähän väsynyt, mutta yritin pitää hereillä, ettei liian aikaisin sammuisi. Syötiin iltapuurot, leikittiin, laulettiin, soitettiin pianoa, luettiin kirjaa... Huokaisin helpotuksesta, kun myöhemmin illalla isosisko tuli lääkäristä paljon paremmassa kunnossa kuin sinne lähtiessä. Itkuinen ja kipuileva lapsi on aina niin sydämeenottavan surkea.

Siinä meni kuoronharjoitus samalla harakoille. Ei se mitään! Tädin hommiin kuuluvat asiat ovat aina etusijalla. Toivottavasti Emman vatsakipu hellittäisi kokonaan. Niin kurjat päivät on jo takana.

Pianon ihmelapsi

Vaasassa konsertoi huomenna 9-vuotias pianisti Angel Wang soittaen mm. Rachmaninovia. Kiinalais-venäläinen, Los Angelesissa asuva pianon ihmelapsi on voittanut kilpailuja ja konsertoinut orkestereiden solistina nuoresta iästään huolimatta. Jo kolme vuotiaana pianonsoiton aloittanut poika on aikamoinen hämmästys, kun hänet näkee soittopelinsä kimpussa. Eipä voi muuta sanoa kuin että todella taitava nuorimies!

Kuuntelin pojan soittoa You Tubesta. Taitavaa oli. Silti kuunnellessani mietin, kuinka paljon soitossa on pojan omaa halua ja kuinka paljon ympärillä olevien aikuisten. On lapsia, jotka ihan oikeasti palavat harrastukselleen, mutta on myös paljon sellaisia, jotka ovat aikuisten kunnianhimon tuotoksia. Joka tapauksessa, oli motiivi mikä tahansa, tähän tulokseen päästäkseen on harjoiteltava mielettömästi. Mietiskelen vain, mistä siihen käytetty aika on pois. Saako poika leikkiä, puuhailla ikätovereiden kanssa, käydä normaalia koulua, elää pienen lapsen elämää? Ehkä saakin.

Ihmelapsista ei välttämättä tule aikuisina suuria mestareita. Haastattelussa poika sanoi aikovansa pianistiksi. Jos se on hänen aito, oma toiveensa, toivotan menestystä ja kaikkea hyvää. Eipä ole mikään helppo tulevaisuuden suunnitelma: harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua... Se tietää, ken on tosissaan jonkin instrumentin soittoa harrastanut. Toisaalta soittaminen avaa aivan oman maailmansa ja antaa varmasti sellaista, jota millään muulla keinolla ei voi kokea.

Hyvää huomista konserttia, Angel!

Aamuaikaa

On menossa epänormaali tilanne, sillä minulla on aamulla aikaa tuhlattavaksi asti. Harvinainen juttu!

Heräsimme jo ennen kuutta, sillä Kari lähti Helsinkiin. Hän aloittaa opiskelujaan ja tänään sekä huomenna on lähijakso Malmilla. Keväällä on vielä kaksi samanlaista. Vein hänet junalle, joka lähti 6.40.

Minulla alkaa maanantaisin työt vasta klo 10. Yleensä menen jo yhdeksäksi, mutta tänään ei ole tarvetta olla etuajassa. Olenkin ollut ihmeissäni, miten saan ajan kulutettua ennen töihin menoa. Olen lukenut lehdet ja tehnyt kotihommia, katsonut sähköpostit ja vieläkin on luppoaikaa. Hassua! Päätinkin, että käyn apteekissa ennen töihin menoa.

Rakastan hitaita aamuja, sillä arkena niitä ei yleensä ole. Tämä aamu ei ole hidas vaan aivan ruhtinaallisen väljä. No, enpä tiedä, olisiko tämäkään mukavaa pitemmän päälle.

Nyt kerään reseptit mukaani ja lähden hakemaan pillereitä. Hyvää työpäivää meille kaikille!

Pelastava vehje

Eilen soi kello seitsemältä aamulla ja pikku Samuel tuli hoitoon jo ennen puolta kahdeksaa. Hänet oli riipaistu ylös autoon suoraan unilta, joten sovimme, että syötän aamupuuron täällä meillä.

Samuel opettelee itse syömään. Kun vuosi ja 4 kk on ikää, suurin osa ruoasta lentää olan yli ja valuu lusikasta maailmalle ennen suuta. Olenkin sanonut sisarelleni, että kotona harjoitellaan lusikalla syömistä, mutta tätilässä syötetään. ;=) Niin tehtiin eilenkin.

Ruokailuissa suurena apuna oli tuo kuvassa näkyvä vihreä vehje: Napista painaessa alkaa kuulua kaikenmoisia ääniä. Samuel räpläsi sitä ruokailuiden ajan ja murkina meni vatsaan ihan huomaamatta. Poika on todella hyvä syömään ja kaikki käy, mitä tarjotaan. Ainut ongelma on vain se, että hän haluaisi syödä itse!

Oli hauska päivä, mutta isän hakiessa pojan myöhempään iltapäivällä kotiin ei täti laittanut hanttiin. Työstä käy pienen lapsen hoitaminen!

Naakkoja

Rakkaat ystäväni naakat naapuritalon antennissa huilaustauolla...

... ja kaksi ystävystä meidän pihakuusessa...

... sekä lauma lumisateessa lähikoivussa.

Bye, bye! (Kaikki kuvat on otettu ikkunan läpi.)

Koulusta

Tänään mietimme Kiva-tunnilla (kiusaamisen vastustaminen) kodin tärkeitä ihmisiä. Olimme asian käsitelleet jo syksyllä, mutta otin kertauksena yhden mukavan tehtävän: Piirrettiin ilmapalloja ja jokaisen sisään kirjoitettiin kodin tärkeän henkilön nimi.

Oppilaat halusivat kertoa toisilleen, keitä olivat saaneet pallojensa sisään. Eräs ekaluokkalainen luetteli: "Äiti, isi, pikkuveli, vaari ja OPE!"

Niinpä niin! Onhan se mukavaa, kun minut koetaan niin läheiseksi, että kuulun käsitteen "koti" alle. Tosin näin perjantaina asun ihan mielelläni vain omassa kodissani, jossa ei tällä hetkellä ole yhtään muksua. ;=)

Uudella kameralla

Sunnuntaina tilasin uuden Canonin järkkärikameran ja tiistaina se oli jo kotona hipelöitävänä. Nopeaa toimitusta nykyajan nettikaupoissa!

Tänään vasta sain iskettyä objektiivin paikoilleen ja tuossa nököttävät ensimmäiset kuvat. Automaattiasetuksilla, kun oli vain kiire saada selville, että toimiiko laite. Hyvin näyttää toimivan ja on myös aika lailla samanlainen kuin meidän vanhempi järkkäri. Tosin uusia juttuja on myös, joten pitää opiskella vähän. Tai oikeastaan aika paljon!

Ihanaa! Nyt vain räpsimään!

Raudat hiiteen!

Olen vuosia seurannut sivusta kummityttöni Annan hampaiden oikomishoitoa. Johan on ollut prosessi! Se alkoi joskus alakoulussa 9-10 vuotiaana ja tänään lähes 15-vuotias tyttö soitti innoissaan ja helpottuneena, että loppusuoralla ollaan. Alaleuan raudat poistettiin  ja hammaslääkäri oli luvannut, että yläleuan raudoistakin päästään eroon ennen lumien sulamista. Jee! Iloittiin Annan kanssa yhdessä hienoja uutisia.

Oikomishoito on ihan hyvä ja tarpeellinen asia, mutta sisältää todella raskaita juttuja:

1) Täällä pikkukaupungissa oikomista ei suoriteta, vaan pitää ajaa 100 km lähimpään suurempaan kaupunkiin.  Olen välillä lähtenyt Annaa viemään hammaslääkäriin. Tunnin ajo ja sisällä hoitohuoneessa viisi minuuttia, kun laitteita on tarkistettu tai kiristetty. Sitten sama matka takasin kotiin. Koulusta pitää tietysti olla pois ja samoin kuskina olevan aikuisen työstä, sillä aikoja ei ole saanut illalle. Vähän turhauttavaa!

2) Voi sitä kivun määrää! Suu on ollut monesti hellä ja särkevä, kun rautoja on kiristelty ja muutettu. Limakalvot ovat hankautuneet rikki ja välillä syöminen on ollut todella ongelma. Yöksi Anna on muuttunut lähes kummituseläimeksi: Normaalirautojen lisäksi uimamyssyä muistuttava päähine päähän, josta lähtevät hampaita oikaisevat ja leukaa venyttävät lenkit ja vipstaakit suuhun. Lisäksi "puskuriraudat" huuleen. Kaiken aparaattiarsenaalin kanssa on vielä pitänyt yrittää saada unen päästä kiinni.

3) Juuri paria tuntia ennen lomalle lähtöä tai juhlapäivänä joku hammasrautojen osa on irronnut ja "rautalanka" on porautunut lähes suusta läpi. Mistä apu? Näitä onnettomuuksia on ollut lukemattomia vuosien aikana. Aina jostain on kuitenkin hammaslääkäri esiin kaivettu, tosin välillä aikuisten kipakalla vaatimisella.

4) Laitteet ovat muuttaneet puhetta epäselväksi. Tämä on ollut kurjaakin kurjempaa murrosikäiselle, kun osa äänteistä muuttuu epäselväksi puuroksi. Vastaa siinä tunnilla reippaasti opettajalle ja näytä osaamisesi, kun ennen selvästi artikuloivan nuoren puhe on muuttunut yhdessä yössä sössötykseksi!

Kaiken tämän Anna on urheasti kestänyt. Nyt on tuloksena kauniit hampaat. Lisäksi oikominen on säästänyt leukaniveltä lapsireuman tulehduksen tuhoilta. Annalla todettiin syksyllä reuma, joka on jyllännyt salakavalasti elimistössä jo vuosia, ennen kuin löydettiin pitkällisen etsimisen tuloksena.

Taidetaan pitää kummitytön kanssa Raudoista vapautumisen juhla! Mennään syömään kiinalaiseen...

Paljain jaloin

Kävin tänään noutamassa kirjakaupasta Laura Saven kirjoittaman kirjan Paljain jaloin (Wsoy 2013). Seurasin aikoinani blogia nimeltä Kovaluu. Se oli Lauran ja blogi hävisi yllättäen. Pelkäsin pahinta. Nyt joulun alla luin Nuppien palstalta, että Laura oli todellakin menehtynyt, mutta hänen kirjansa julkaistaan tammmikuussa. Laura ehti kuolla ennen kuin sai tiedon tästä.

Kirjassaan Laura kertoo tuntemuksista, kuinka yhtäkkiä kierukkavammaepäily polvessa muuttuu magneettikuvauksen jälkeen pahanlaatuiseksi osteosarkoomaksi. Kirjassa on blogipäivitysmäisesti välähdyksiä elämästä paheneva syöpä seuralaisena: tavallista perhe-elämää pienen pojan äitinä, hoitoja, ajatuksia tulevasta ja mielessä pyöriviä pelkoja. Rankasta aiheesta huolimatta valoisa kirja. "...elämästään kertaheitolla ulos temmatun ihmisen vimmainen, osittain muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin pohjautuva romaani, joka kääntyy lohdulliseksi kertomukseksi vaivihkaa ohikiitävien päivien merkityksestä."

Luin kirjaa pari tuntia iltapäivällä. En olisi malttanut lopettaa, ahmija kun olen. Toisaalta aihe on niin rankka ja tuo minulle itsellenikin paljon muistoja mieleen omalta hoitoajaltani, joten on hyväkin pitää välillä taukoa. Huomasin, kuinka vaikeaa oli lähteä kirjan lukemisen jälkeen tavalliseen kokoukseen. Olisin halunnut vain lukea loppuun ja mietiskellä aihetta.

En tiedä, onko tällaisen entisen syöpäpotilaan kovin järkevää lukea syöpäblogeja tai  -kirjallisuutta. En voi mitään, mutta koen vieläkin syyllisyyttä tietyissä tilanteissa siitä, että minä selvisin hengissä syövästäni, mutta joku toinen ei: ei Laura, ei nuori kolmosten äiti, ei elämän alussa oleva parikymppinen opiskelija... Lista on pitkä. Tiedän, ettei tämän kaltaiset ajatukset saisi vallata mieltä, mutta minkäs teet! Luulen, että nämä ajatukset nousevat pintaan aina, kun kuulen jonkun syöpäsairaan hävinneen taistelunsa. Toisaalta omassa mielessäni näitä mietteitä suurempana on kuitenkin ilo ja kiitollisuus siitä, että saan tänään elää hyvää elämää arjen keskellä ja Herra Hodgkin ei enää hallitse elämääni.

Lauran kirja on arvokas. On hienoa, että hän jaksoi kirjoittaa ajatuksiaan toisille jaettavaksi. Kirja on erityisesti hänen pojalleen Otsolle mutta myös meille kaikille, jotta "se innoittaisi kaikkia lukijoitaan elämään rohkeaa ja itsensä näköistä elämää!"

Kiitos Laura! Toivomuksessasi on haastetta meille kaikille.

(Lainaukset Lauran kirjasta.)

Kiitos 4H!

Tänään sain tarjouksen, jossa paikallinen 4H-yhdistys olisi maaliskuussa järjestämässä kahdelle kakkosluokalle retkeä Seitsemisen kansallispuistoon. Koululle retki ei tuo mitään kustannuksia.

Siis mitä? Meille tarjotaan bussikyydillistä retkeä ihan tuosta vain! No, 4H-yhdistys on joitain vuosia sitten toteuttanut samanlaisen retken kanssamme ja silloinkin olin huuli pyöreänä ilosta. Kaupungin rahat ovat tiukassa ja vanhempien kukkarollakin on ihan tarpeeksi kävijöitä. Tuntuu hienolta, että joku yhdistys tarjoaa koululaisille mielenkiintoisen päivän. Olemme yleensä tottuneet siihen, että meiltä vaaditaan vain säästöjä.

Todella ihana juttu ja tartumme tarjoukseen varmasti. Kiitos 4H! Teette hienoa työtä. Seitsemisen luonnonpuisto on oikein kiva käyntikohde niin lapsille kuin aikuisillekin.
(Kuvat vuoden 2011 retkeltä.)

Sunnuntaitöitä

Tänään olen viettänyt aurinkoista sunnuntaita levon ja työn merkeissä. Kävin kävelemässä ja samalla retkellä katsomassa äitiä. Olin pessyt hänen lakanapyykkinsä ja palautin puhtaat liinavaatteet. Aurinko paistoi pilviharson takaa ja pirteä pikkupakkanen puri poskia.

Illalla innostuin tekemään oppilaista pientä sanallista arviointia. Ekaluokkalaiset eivät saaneet todistusta vielä jouluna, joten sanallinen palaute opiskelun sujumisesta on nyt paikallaan. Paljon edistymistä on ehtinyt tapahtua loka-marraskuisen arviointikeskustelun jälkeen. Kaikki lukevat ja se on todella hieno juttu!

Ai niin: Olen netissä viettänyt paljon aikaa ja nyt on sitten järkkärikamera tilattu. Canoniin (EOS 600d 18-55 IS) päädyin. Myöhemmin tilaan vielä macro-objektiivin (EF 100m f/2.8L macro IS usm, jos tähän runkoon käy), kunhan raaskin rahat siihen tuhlata. Runko on tällaiselle harrastelijalle varmasti riittävän hyvä. Objektiivi tuntuu loistavalta valinnalta, mutta on aika tyyris hinnaltaan! Pitkää putkea voinkin sitten lainata Karilta. Taidan olla ihan tyytyväinen ratkaisuuni.

Kameran valinta

Olen viime vuosina innostunut valokuvauksesta. Digikameran käyttö on niin näppärää ja kuvien taso hyvä verrattuna vanhoihin filmisellaisiin. Tarkoitan siis sitä, että filmikameran kanssa piti todella osata kuvausta, jos aikoi laadukkaita kuvia aikaansaada. Digikamerat ovat mielestäni tällaiselle harrastelijalle paljon helpompia.

Olen ottanut kuvia omalla Canonin PowerShotilla ja Karin Canonin järkkärillä. Nyt tekisi mieli ostaa ihan oma järjestelmäkamera, sillä Karin järkkäri on tietenkin väärässä paikassa silloin, kun itse haluaisin kuvata. Canoniin varmaan kallistun, kun olen sitä tottunut käyttämään. Muutama objektiivi pitäisi myös hankkia, ehkä macro ja zoomi normaalin 18-55 lisäksi.

Mielenkiintoista tutkia eri vaihtoehtoja. Saa nähdä, mihin päädyn. Hyviä neuvoja otetaan vastaan!

Perjantaita pakkasessa

Oikein kunnon pakkasissa on tämä päivä vietetty. Aamulla näytti täällä korkealla -25 ja kaupungin ulkopuolella kertoi työtoveri auton mittarin käväisseen alimmillaan -32 asteessa. Ihanaa! Pakkasta ja aurinkoa! Aivan minun ilmani.

Otin äsken ikkunasta auringonlaskusta kuvia. Hienon näköistä, kun taivas on purppuraa ja savuja nousee joka puolelta pystysuoraan taivaalle.

Töistä lähdin vauhdikkaasti pikku Samuelia hoitamaan. Äitinsä oli työneuvottelussa ja minä vahdin poikaa sillä aikaa. Oikein pelkäsin neuvottelujen tuloksia. Sisareni on hoitovapaalla ja sillä aikaa työkuvioissa on ollut suuria muutoksia, kun työnantaja on vaihtunut. Sisareni palaa töihin huhtikuun alussa.

Paljon on maailmalta kuulunut uutisia, kuinka työntekijä palattuaan onkin saanut kuulla, ettei töitä enää riitäkään tai työnkuva on muuttunut radikaalisti, ilman että siitä on edes neuvoteltu. Onneksi nyt näytti ihan hyvältä, vaikka tulevaisuus tuokin varmasti muutoksia. Saa sisareni ainakin viettää viimeiset hoitovapaan kuukaudet rauhassa ja tietää, mihin palaa. Mitä myöhemmin seuraa, sitä ei kannata vielä murehtia. Työelämä on arvaamatonta nykypäivänä meillä kaikilla!

Pitäisi laittaa vaatetta päälle ja lähteä ruokakauppaan... Pirteää viikonloppua!

Antoniuksen päivänä

Luin tänään huvikseni Kustaa Vilkunan kirjaa Vuotuinen ajantieto. Siitä selvisi, että tänään vietetään Pyhän Antoniuksen, kuuluisan erakon päivää. Mynämäen ja Kalannin kirkoissa on nähtävänä  kalkkimaalauksena kuvat tästä pyhimyksestä. Hänet on esitetty usein sian kanssa. Virossa Antoniuksen päivä on ollut paljon tärkeämpi kuin meillä.

Antonius on Suomessa ollut eräänlainen sikojen patronus. Sian syntyä esittäviä loitsuja on esitetty Antoniuksen päivänä sekä vaikeissa tilanteissa sikojen menestymiseksi. Siansorkista valmistettu ruoka on kuulunut myös aikoinaan tähän päivään.

No, enpä ole ennen tällaisesta päivästä mitään tiennyt!

Päiväunia

Jostain kumman syystä olen ollut todella väsynyt iltapäivisin. Kahtena edellisenä päivänä kello viiden aikaan on alkanut väsyttää niin, että on ollut pakko kellahtaa vähäksi aikaa sängyn päälle päiväunille. Tunti - puolitoista siinä on vierähtänyt. Eilen illalla olikin sitten vähän hankalaa saadaa yöunista kiinni. On tainnut jäädä lomarytmi päälle tai sitten tämä on sairastetun kuumetaudin jäänteitä.

Hyvin nopeasti jää päikkärikierteeseen, jolloin elimistö alkaa vaatia nokosia tiettyyn kellonaikaan. Tai ainakin minulle saattaa joskus käydä näin. Tänäänkin oli pakko neljän jälkeen ottaa pienet torkut. Sen jälkeen olikin pirteämpi olo.

Nyt pitäisi päästä takaisin normaaliin rytmiin. Jos päivänokosia harrastan, ne pitää ottaa tarpeeksi aikaisin iltapäivällä, etteivät sotke yöunia ja niiden pitää olla lyhyet sellaiset.. Toisaalta päiväunet ovat mielestäni sitä arjen luksusta, mutta ei ole sekään mukavaa, että elimistö vaatimalla vaatii nukkumista. Yritänkin saada takasin rytmin, jolloin arki sujuu ilman päivänokosia ja viikonloppuna sitten voi kellahtaa pitkäkseen koska huvittaa. Saa nähdä, onnistunko!

Valtakunnan ykköskissa

Tässä meidän rakkaat, jo edesmenneet kissat Ossi ja Kuu. (Kuvat Taito-Kuva) Mutta mikä on neva masquerade?

Niin olen vuosien varrella pudonnut kissanäyttelymaailman trendeistä, että Tarjo Halosen lahjakissan rotu ei sanonut minulle mitään. Kuva näytti siperiankissalta tai birmalta, mutta neva masquerade -rodusta en ollut edes kuullut.

Seitsemän vuotta (1987-1994) kiersin norjalaisen metsäkissan ja kahden persialaisen kanssa maailmaa kissanäyttelyissä niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Vieläkin kuulun rotuyhdistykseen, mutta harrastamiseni näkyy vain lehden lukemisena. Yhtään kissaa ei enää ole ollut seitsemään vuoteen talossakaan. Niinpä piti oikein googlata tuota Halosen tulevan kisumirrin rotua.

Neva masqueradella on sama rotustandardi kuin siperiankissallakin silmien ja turkin väriä lukuunottamatta. Kissa kuuluu siis naamioväritteisiin ja sillä on siniset silmät. Fife hyväksyi nevan alustavasti 2009 ja täyden hyväksynnän se sai vuotta myöhemmin. Neva on hyväksytty siis Suomessa siperiankissan sisarrotuna.

Toivottavasti Tarja Halonen pitää hyvän huolen kissastaan. Rotukissa tai maatiainen - ei mitään eroa, sillä jokainen kissa tarvitsee rakastavan perheen antaman kodin ja huolenpidon. Onnea pienelle veijarille!

13.1.13

Tänään on vain otettu rennosti. Katseltiin telkusta sekä viestejä että ampumahiihtoa. Ulkona on pikkupakkanen, -4 astetta, vaikka eilen mielestäni luvattiin paljon enemmän. Luonto on kauniin valkoinen.

Olo on jo ihan entinen, yskä tosin vaivaa. Suunnittelimme lähtevämme pikku-Samuelia katsomaan, kunhan hän ensin herää päiväuniltaan.

Hieno päivämäärä tänään!

Tabloid-sivu

Hesari siirtyi tabloid-sivuformaatin käyttöön. Kun eilen saavuin töihin, oli siellä kiivas keskustelu menossa lehden uudistuksesta. En siihen juurikaan osallistunut, kun en ollut uutta lehteä vielä kädessäni pitänyt.

Meille tulee maalle Hesari ja tänne kaupunkiin Aamulehti. Tottumus vai mikä lienee, mutta Aamulehteä luen itse mieluummin. Hesarissa on niin paljon pääkaupunkiseudun juttuja ja mahdoton määrä mainoksia, että mielelläni tartun oman alueen lehteen.

Eilen sain hipelöidä uutta tabloid-kokoista Hesaria. Minusta se on näin pienempänä paljon mukavampi lukea ja Karikin vastasi kysyessäni: "Ihan jees!" Töissä tuli lähes kokonaan tyrmääviä tuomioita. Ainut, mikä minua mietityttää on kukkakaupat. Mihinkä ne nyt kukkansa pakkasella käärivät?

Tolpillaan

Haa - tauti voitettu! ("Toivottavasti", inisee pieni epäilevä ääni sisälläni, mutta sitä ei nyt kuunnella.)

Kävelin kouluun ja takaisin. Aamulla tuntui reippaasti askeltaessa, että on pakko hidastaa vauhtia, kun liman tukkimat keuhkoputket eivät oikein ehtineet hoitaa hommaansa. Iltapäivällä takaisin tullessa en enää huomannut mitään. Nopeasti sitä kehokin palautuu sairastelusta. Tosin naama on kuin kalkkilaivan kapteenilla, jos ei yhtään vippaskonsteja käytä! No, ehkä se siitä. En valita yhtään, sillä syöpätaudin voitettuani tuntuu jokainen "tavallinen" tauti loppujen lopuksi niin pieneltä ja helpolta sen suuren "Herra Hodgkinin ja muiden hänen sukulaistensa" rinnalla!

Kotona laittelin viimeiset joulutavarat pois. Kuusikin riisuttiin eilen, eikä tuntunut yhtään haikealta kuten joskus. Ehkä olen tarpeeksi sen katveessa makoillut viime päivinä. Unohdin jopa laulaa "Päättyi joulu, vaikkei kenkään sois..."!

Onpa hauskaa taas puuhata muuta kuin vain olla vaakatasossa!

Kuumeessa, edelleen...

Itku pitkästä ilosta! Ei siitä terveenä olemisen riemusta ehtinyt pitkään nauttia: Yöllä nousi taas kuumetta ja nyt olen sitten pari päivää pois työstä kotona lepäämässä. Jos ei huomenna ole kuumeetonta, niin sitten kipitän lääkäriin.

Alkaa käydä vähän vaikeaksi tämä vuoden alku! Takkuista...

Töissä taas

Eilinen päivä sujui vielä yöpaidassa humpsiessa ja suurimman aikaa sängyn pohjilla, mutta tänään kuumeettoman päivän jälkeen suunnistin pirteänä aamulla töihin. Tuo pirteä on kyllä suurta liioittelua, sillä sain aamulla vähän tehdä töitä, jotta nuutunut olemukseni sai edes vähän ryhtiä. Töihin kuitenkin selvittiin.

Loman aikana koulun etupihan kauniit, vanhat koivut oli kaadettu! Voi! Sekä lapset että me aikuiset olimme todella pahoillamme etupihan muuttumisesta radikaalisti. Toisaalta ymmärrän, että vanhat koivut ovat aina riski ja koulujen pihoilla mitään riskejä ei oteta. Vie vain aikaa tottua uuteen avaruuteen. Onneksi nämä takapihan ihanat männyt saivat jäädä paikoilleen.

Työpäivä oli kiireinen kuten aina loman jälkeen. Jatkoin töitä vielä kotona parin tunnin ajan. Ihme kyllä, olo on parantunut iltaa kohti ja sairauden mukanaan tuoma lötkö ja hervoton olo alkaa olla pois - yskä vain vielä vaivaa.

Tästä se kevätlukukausi taas alkoi. Valoa kohti on jokainen päivä, ihanaa!

Edelleen vaakatasossa

Päivät ovat kuluneet sängynpohjilla yöpaidassa. Kuumekin nousi sitten oikein kunnon lukemiin ja mitään en ole jaksanut muuta tehdä kuin vaakatasossa olemaan. No, eipä ole tarvinnutkaan.

Olen yrittänyt pitää itseäni hereillä televisiota katsomalla, mutta aika huonolla tuloksella. Abba-musiikaalista Mamma mia nukuin puolet ja eilisestä Schindlerin listastakin osan torkahtelin, vaikka tämä viimeeksi mainittu kuuluu hienoimpiin elokuviin, joita olen elämäni aikana katsonut. Lappeenrannan laulukilpailuja olen kuunnellut radiosta huomatakseni vain, että uni on vetänyt puoleensa!

Aamulla kuume laski ja jos ei huomenna enää sitä ole, lähden töihin. Vähän hutera on olo, mutta eikohän se tästä. Kiitos kannustuksesta!

Sohvan pohjilta

Tämä päivä on kulunut pienessä kuumeessa ja yskiessä. Eilen illalla huomasin, että jokin alkoi köhityttää, mutta yön nukuin suhteellisen hyvin. Aamupäivällä alkoi sitten palella ja nyt on ollut kuumetta pikkiriikkisen eli 37,5. Olo ei ole juurikaan huono, mutta väsyttää. Niinpä suurin osa päivästä onkin kulunut vällyjen alla unessa olkkarin sohvalla ja välillä höyryhengitellen. Vähän harmittaa, kun viimeiset lomapäivät kuluvat sairastellessa.

Kari lähti eilen maalle asioita hoitamaan ja soitin kiireesti aamulla, että pysy siellä! Toivottavasti en ole ehtinyt häntä tai eilen hoidossa ollutta pikku-Samuelia tartuttamaan.

Nyt laitan telkkarin päälle ja yritän pysyä hereillä - edelleen tuolla sohvalla!

Hoitotätinä

Samuel tuli tänään aamupäivällä hoitoon tädin luo. Jäimme suoraan ulkoilemaan ja menimme läheiselle leikkipaikalle keinumaan. Kun ei itsellä ole lapsia, niin ei tule pantua merkille kaikkia epäkohtia, kuten esim. leikkipaikkojen auraamattomuus. Pieniä polkuja pitkin kävelimme keinumaan ja laskemaan liukumäestä. Eipä näitä kortteleiden leikkipaikkoja näköjään hoideta mitenkään talven aikana. Sääli! Käyttäjiä kuitenkin olisi kuten tänään: kaksi mummoa ja yksi täti neljän lapsen kanssa.

Äiti oli varoittanut, että syöminen saattaa olla sotkuista puuhaa, kun pikkuherra on keksinyt viime viikkojen aikana, että hän osaa itse syödä lusikalla. Lykkäsinkin käteen rallatusta pitävän "härvelin", joka kiinnosti koko ruokailun ajan. Poika söi kaiken, mitä tarjolla oli. Ajattelin, että tällä kertaa ei omaa syömistä harjoitella! :=)

Kuvia napsittiin, vaikka välillä piti olla vähän velmu. Annoin rannekoruni tutkittavaksi ja sain monta kivaa hymykuvaa sen varjolla.

Koko iltapäivä oli niin vauhtia täynnä, että lykkäsin suosiolla päiväunia myöhemmäksi. Isänsä tuli hakemaan kolmen maissa ja poika oli varmasti kotiin tullessaan kypsä nukkumaan. Sai iskäkin olla rauhassa vähän aikaa.

Tätinä oleminen on sitten hauskaa! Suosittelen.

Ps. Vau, mikä päivämäärä: 3.1.13!

Pankissa kiukustunut

Hoidan omat pankkiasiani netin kautta. Varsinaisessa pankkisalissa joudun käymään vain pari kertaa vuodessa. Tänään kävin äitini kanssa Danske Bankissa hoitamassa hänen asioitaan ja voi, miten äkämystyin!

Pankissa oli vain yhdellä luukulla virkailija, joka otti vastaan asiakkaita. Jonossa oli yli kymmenen henkeä eikä jonotusnumeroita ollut. Jonotimme aikamme ja sitten näin jossain takana kopissa istuvan virkailijan. Hän käveli muutaman kerran ohitse, mutta ei reagoinut jonoon millään lailla. Kävinkin hetken päästä kysymässä häneltä, onko jonotettava asiamme vuoksi. Hän otti meidät vastentahtoisen näköisenä omaan "koppiinsa".

Annoin palautetta siitä, ettei vuoronumeroita ole käytettävissä. Sen sijaan, että olisi sanonut vievänsä palautetteeni eteenpäin, virkailija alkoi selittää, kuinka hyvä sosiaalinen tapahtuma jonottaminen on! Voi hyvänen aika!  Siinä vaiheessa aloin ihan oikeasti kiukustua.

Hoidimme äidin asian ja sanoin antavani palautetta vuoronumeroiden puuttumisesta netin kautta, kun se ei näköjään muuten onnistunut. Virkailija tympeän näköisenä ei sanonut mitään. Oli varmasti vain onnellinen, kun sai jäädä koppiinsa ylhäiseen yksinäisyyteen ja poistuimme häiritsemästä. Muut asiakkaat - etupäässä vanhuksia - jäivät kiltisti odottamaan vuoroaan, eikä jono ollut lyhentynyt yhtään.

Pankkien aukioloajat ovat lyhentyneet ja esim. iltapäivälle pitää varata aika joko netistä tai puhelimitse. Kassapalveluja annetaan vain muutama tunti. En voi ymmärtää, että jonotusnumeroita ei ole käytössä. Tulin todella vihaiseksi vanhusten puolesta, jotka kiltisti jonottavat ja yrittävät silmä kovana katsoa, koska on heidän vuoronsa. Todella pieni asia - jonotusnumerot - voisivat edes vähän helpottaa tilannetta.

Nyt ryhdyn kirjoittamaan kyseiseen pankkiin palautetta! Toivottavasti onnistuu netin kautta vai onkohan sekin tehty jo mahdollisimman vaikeaksi.

Vuodenvaihteen kadonneita

-Numero 1: Olen kadottanut avainnippuni! Oikeastaan se ei olekaan kadoksissa, sillä tiedän tarkalleen, missä se on. Se on hissikuilussa! Eilen pihalle kynttilää viedessäni se vain putosi hissin oviaukossa kädestäni ja plumps! Se katosi kynnyslistan vieressä oviaukossa olevaan kolmen sentin rakoon kuin mustaan aukkoon konsanaan. Sinne meni kymmenkunta avainta, joista muutama oli vähemmän tärkeitä. No, parempi, että on hyvässä tallessa tietämässäni paikassa kuin vain kadonneena jonnekin. Se, miten saan avaimet takaisin, onkin jo aivan toinen juttu!

-Numero 2: Joku toinen henkilö on uudenvuodenyönä koikkelehtinut kotiin yhdellä kengällä, sillä tämä hieno, toinen yksilö parista seisoo talomme päädyssä olevan "mikä lie pömpelin" päälle nostettuna. Piti ihan hakea kamera ja ikuistaa se, sillä aika komea kenkäyksilö on nyt hyljättynä kadunvarressa. Tule hakemaan, jos tunnistat omasi!

-Numero 3: Lumet! Vettä on satanut koko päivän ja ulkona on vieläkin lämmintä 3 astetta. Lumet hupenevat silmissä. Tosin jouduimme tekemään puoli tuntia lapiohommia, jotta saimme päivällä toisen auton hallista maan pinnalle sohjoista ja melkoisen jyrkkää ajoluiskaa pitkin. Kun tulimme vierailulta ystäväperheen luota, huoltomiehet olivat käyneet soittoni jälkeen putsaamassa luiskan taas ajokuntoon.

Hmm... Mielenkiintoinen loppu viime- ja alku tälle vuodelle!

Vuosi 2013