Kokkolan asuntomessuilla

Olemme olleet muutaman päivän reissailemassa Pohjanmaan suunnassa. Mukavaa on välillä olla pois mökiltä, vaikka siellä oloa kesäisin niin suunnattomasti rakastankin!

Kävimme Isossakyrössä tutustumassa vanhaan keskiaikaiseen kivikirkkoon, museoon ja käsityöläisten puotiin. Vaasassa kyläilimme Karin veljenpojan perheen luona.

Meillä on tapana joskus matkoillamme vieraassa kaupungissa tukea paikallisia taksiyrittäjiä ja jättää oma auto hotellin parkkiin. Teimme niin nytkin, sillä 8-9 euroa taksimatkasta on aika vähän verrattuna siihen, että rahjaa auton ulos parkkihallista ja pyörii yksisuuntaisten teiden ristitulessa etsimässä ajoväylää vieraaseen paikkaan.

Nyt vain kävi niin hauskasti, että osoite, jossa luulimme Jesperin asuvan, oli vanha! Niin sitten seisoimme vieraan talon pihassa ja osoitteessa asui ihan väärän niminen perhe! Ei auttanut muuta kuin soittaa Jesper hakemaan meidät, vaikka yritimme olla niin omatoimisia. No, samalla saimme kaupunkikierroksen, sillä Jesper näytti meille vanhoja Vaasan asuntomessualueita myös.

Vaasasta ajoimme Kokkolan asuntomessuille. Messut olivat hyvin järjestetyt ja talot asuntoineen valoisia merenrantakoteja. Rahaa saa laittaa pinoon ison läjän, ennenkuin sellainen talo irtoaa. Valtaisan isot ikkunat merinäköaloineen olivat kieltämättä todella ihania. Minua myös miellytti vaaleat värit sisustuksessa. Olipa muutamia hyvin valkoisia sisustuksiakin, joista eniten pidän.

Joitain ihmetyksenkin aiheita löytyi. Yhden talon ulkovuorilaudoitus oli ihan harva, oikein isot kolot lautojen välissä. Mietin, että tuulisessa rannassa vesi pääsee suoraan raoista sisään. Ehkä juttu oli tarkkaan mietitty, mutta ei vain avautunut minulle, joka hyvin vähän rakennusteknisistä asioista ymmärrän!

Silmään (ja jalkoihin!) myös otti korkeat porrasaskelmat terasseilla muutamissa taloissa. Askelmien väli oli selvästi totuttua suurempi ja tuntui hyvin epämiellyttävältä. Monessa talossa myös kerrosten välissä olevat raput veivät yhden huoneen tilan.

Kokkolasta ajeltiin kotiin ja tänään on pitänyt turvautua "ulkoruokintaan", kun jääkaappi on lähes tyhjä!

Maailman murheita

Norjan traagiset tapahtumat ovat vieläkin olleet uutisissa pääosissa. Nyt kuitenkin alkaa jo tuntua siltä, että asialla "mässäily" saisi riittää. Ei tunnu uhreja kunnioittavalta, että jokainen ajankohtaisohjelma ja lehden toimittaja yrittää aisasta repiä vielä jotain uutta. Oikeuslaitos hoitakoon tehtävänsä ja uskon, että se hoitaa asian hyvin päätökseen.

Somalian jo viikkoja jatkunut nälänhätä  tuntuu myös niin pahalta. Puolet asukkaista on hätäavun tarpeessa eli 5 miljoonaa ihmistä. Kaikkiaan 15 miljoonaa Itä-Afrikassa on vaarassa nääntyä nälkään. Kuvat kärsivistä lapsista ovat riipaisevia, varsinkin, kun maailmassa ruokaa kyllä riittäisi, jos se jaettaisiin tasaisesti. Tänään luin myös netistä, että Itä-Afrikan kuivuudelle on ratkaisu, jos sitä vain haluttaisiin toteuttaa.

Tänään on uutisia tullut Etelä-Korean rankkasateista ja maanvyöryistä. Olemme niin etuoikeutettuja täällä Suomessa, kun saamme elää rauhassa ilman suuria luonnonmullistuksia. Meidän ukkossateemme ja myrskymme ovat vain kalpea aavistus siitä, mitä joissain maissa saadaan jatkuvasti kokea.

Omaatuntoaan voi rauhoittaa. Niin vähäpätöiseltä kuin se tuntuukin, hiukan lohtua voi saada tekemällä lahjoituksen katastrofijärjestöille. Kirkon Ulkomaanavun kautta laitoin omat roponi Somaliaan. Onpa edes jotain tullut tehdyksi asian suhteen!

Vaunut

Tänään olin sisareni ja hänen tyttäriensä kanssa tekemässä tärkeää ostosta: Ostimme tulevalle vauvalla vaunut! Matkasimme ihan Tampereelle asti tätä juttua varten ja samalla haimme Annalle kenkiin tukipohjalliset.

Menimme suoraan erääseen vauvojen erikoisliikkeeseen, josta taidettiin tyttöjenkin vaunut hakea 13 vuotta sitten. Muoti oli vähän muuttunut niistä ajoista, sillä ainakin värit olivat nyt kaikki hyvin tummia. Sisareni halusi vaunut, joissa olisi tukeva kantokoppa, hyvät pyörät syksyn ja kevään syrjäteiden sohjon varalta sekä kunnollisen korin vaunujen alaosaan mahdollisia kauppatavaroita varten. Näillä kritereillä ei kovin suurta valikoimaa ollut, mutta ihan hyvät löydettiin. Sellaiset tummat, taisi olla mustat, jossa oli piristyksenä harmaanvalkoisia ruutuja. Ihan sievät ja hinnan huomioon ottaen myös varmaan toimivat!

Toivottavasti naisjoukon ostos kelpaa myös isälle!

------------------------------------------------

Tänä kesänä olen joka kerta Taysin ohi ajaessani ajatellut, että enää ei Herra Hodgkin kutsu vuositarkastukseen! Tuntuu todella omituiselta ajatella, että lymfooman värittämät 10 vuotta elämästäni ovat nyt ohi. Vaikka tauti ensimmäisenä vuonna hoidettiin jo pois, kontrolliaika piti sen ainakin ajoittain mielessä, ensin useammin, viimeisinä vuosina harvemmin. Sanaa "terve" en vieläkään uskalla huuliltani päästää, mutta ainakin kaikki on hyvin nyt. Lhermittekin on aisoissa ja vaikka varpaat enemmän ja vähemmän kihelmöivät, se on niin pieni juttu isompien asioiden rinnalla.

Hymyilyttää...

Keltaisenaan kanttarelleja

Eilen kävin mökin vieressä olevassa koivikkonotkossa, jossa on meidän vanha kaivo. Yllätys oli suuri, kun siellä oli laikkuja keltaisenaan kanttarelleja! Hain kiireesti astian ja keräsin kesän ensimmäisen sienisaaliin. Kanttarelleja tulikin ihan hyvä määrä. Nyt taitaa olla jo se aika, kun niitä kannattaa katsella. Ei vaan ollut tullut mieleeni.

Tänään tein sienistä yli kolme litraa kanttarellikeittoa. Siitä tuli niin hyvää! Sisareni lastensa kanssa tuli kesäpäivää viettämään tänne, joten syöjiäkin oli. Ainoastaan Emma vähän nyrpisteli, mutta hänkin maistoi. Vielä jäi huomiseksi keittoa vähän jäljelle. Toivottavasti satoa saadaan enemmänkin!

Ajatuksin kanssanne

Ja, vi elsker dette landet,

som det stiger frem,

furet vejrbidt over vandet

med de tusind hjem...

                           (Björnstjerne Björnson)

Miksi?

Isot ja pienet

Viime päivinä on tavattu isoja ja pieniä ystäviä, sukulaisia ja kummilapsia. Eilen oli mökillä kaukaisimmat vieraat: tulossa New Yorkista ja menossa Taiwanille. Oli mukava nähdä. Vuosi oli vierähtänyt edellisestä tapaamisesta. Suomi näytti taas parhaimmat kasvonsa hellepäivän muodossa, niinkuin on ollut tapana vuosien varrella näiden vieraidemme kohdalla. Seuraavan kerran tapaamme ehkä vasta kahden vuoden päästä. Lapsetkin ovat kasvaneet hurjasti siinä ajassa.

Tänään oli kummipoikien vuoro. Heitä tapaamme yleensä kaksi kertaa vuodessa, kesällä ja joulun tienoissa. Kun asumme etäällä toisistamme, on mukava, että edes lomat ja juhlapäivät kokoavat meidät yhteen. Toiselle kummilapselle olin ahertanut juttuja kummikirjaan yhteisistä tapaamisista. Täyttelen sitä parin vuoden välein ja kirjassa säilyy muistissa yhteiset kokemuksemme toivottavasti vuosikymmenet eteenpäin. Kirjaa on hauska kirjoittaa, kiiltokuvien ja tarrojen liimailuista nyt puhumattakaan! Toivottavasti lukeminen on yhtä mukavaa.

Mökillä oli vierekkäin isoja ja pieniä crokseja. Oli kyllä omistajissakin hiukan kokoeroa. Oli mukava tavata teidät kaikki!

Olisi mukava olla

... pilvien paimen!

... tai veden vartija!

Kesän ihmettelyä

Taas on ihana keskikesän päivä illassa. Mattoja olen huvikseni pessyt, harrastanut lempilajiani vesijuoksua, imenyt itseeni kesän lämpöä ja tuoksuja talven varalle ja vain ihmetellyt kaunista luontoa. (Välillä on pitänyt paarmoja lätkiä. Niitä nyt on!)

Kuinka Suomen kesä voikaan olla kaunis! Järvi on suurimman aikaa päivästä ollut tyyni, aurinko paistanut lempeästi, mustikat hehkuneet sinisyyttään rinteessa ja perhoset lepatelleet kukasta kukkaan kiireisinä.

Pari päivää sitten olin illalla myöhään soutelemassa. Erään niemen kyljessä oli kauniita sammallaikkuja, olisi ihan tehnyt mieli työntää varpaansa sinne pehmeyteen! Vastapainona oli sitten harmaan kallion rosoiset pinnat. Luonto on kyllä meillä paras taiteilija!

Aika kuluu kuin siivillä! Minullakin tasan kolme viikkoa enää lomaa jäljellä. Sitten odottaa koulu ja uurastus ihanien oppilaiden kanssa. Onneksi voin vielä jatkaa asumista täällä mökillä, eikä tarvitse siirtyä kaupunkiin kuin vasta sitten, kun siltä tuntuu.

Lättykestit

Mökillä kesäisin on ollut tapana juhlia mukavia juttuja lättykesteillä. Varsinkin silloin, kun sisareni tyttäret ovat täällä yökyläilemässä, lätyt ovat kuuluneet ohjelmanumeroon. Ne ovat mummin bravuurinumero, mutta ovat ne minunkin ihan syötäviä!

Eilen vietimme Karin isän 86-vuotissynttäreitä. Tällä kertaa ei ollut juhlia, vaan perhepiirissä paistelimme lättyjä. Hilloina oli itse tehtyä mansikkaa ja vadelmaa ja sankari sai toiselta pojaltaan lahjaksi tuoreita suolta noukittuja hilloja. Tuntui olevan mieluinen lahja.

Mikähän siinä on, että lätyt kesällä maistuvat aina niin hyviltä! En koskaan paista niitä talvella, enkä kyllä kaipaakaan. Mutta mökkikesään lätyt aina kuuluvat, joskin kohtuudella.

Mustikkaa peikkoja uhmaten

Lapsena kesään kuului aina marjastus. Muita marjoja oli ihan kohtuullisen mukava poimia, mutta mustikkametsässä olo oli inhotus.

Ehkä osana inhooni oli se, että lapsen näkökulmasta mustikan poiminta oli hidasta, sotkuista ja hyttysten maustamaa. Meidän perheessä metsästä ei tultu pois, ennen kuin ämpäri oli täynnä. Vaikka sitä kaikki yhdessä poimittiin, niin silti ehdin toivoa jostain saavani jättimustikan, joka täyttää salamana koko astian.

Yhden mustikkapaikan vieressä oli pystysuora kallionseinämä. Kuvittelin aina, että siinä oli peikkojen valtakunnan ovi, josta peikkokuningas nappaa minua nilkasta kiinni ja vetää kallion sisään. Siinä on takuuvarmasti mustikoita, jos vain kesä sellainen on, että mustikkasatoa tulee. Maasto vain on kallioista ja louhikkoista, joten tarkkana saa olla kävellessä, ettei lankea.

Ajattelin lapsena aina, että aikuisena en pakota KOSKAAN itseäni mustikkametsään! Inhoan vieläkin mustikan poimintaa. Silti katson kansalaisvelvollisuudeksi käydä kerran kesässä poimimassa sieltä "peikkopaikasta" ainakin piirakkamarjat ja mahdollisuuksien mukaan vähän pakkaseenkin. Yleensä olen vajaan ämpärin tuonut mukanani, jos on ollut kohtuullinen marjasato. Jos marjoja ei ole ollut tarjolla, en ole osannut asiaa juuri harmitella .

Tänään oli siis tämä mustikkapäivä. Vaikka aikuinen olenkin, niin silti "peikkoseinän" vieressä poimiessani katson aina varmuuden vuoksi tarkasti, ettei kallion vieressä näy mitään kummallista. Mielelläni siirryn kauemmaksi poimimaan heti, kun marjat siinä kohtaa loppuvat. Näköjään tältä osin en tule koskaan aikuiseksi!

Enkä siinä, että yhtä tylsää touhua poimiminen oli tänäänkin. Marjoja oli vaikka kuinka! Vajaa kaksi tuntia retkeen meni kävelyineen ja saalis oli noin 7 litraa, joka varsin hyvin minulle riitti. Vaikka kuinka ajattelin, että ompa kiva, kun ei ole hyttysiä riesaksi saakka ja luonto on kaunis ja aurinko paistaa... Kamalaa se silti oli! Kuuma tuli, kädet olivat tahmean punaisina, louhikon yli rämpiessä ämpäriä raahaten meinasin tuiskahtaa turvalleni jäkälikköön ja sitten jälkeen päin vielä puhdistaminen! Mutta ylpeä olin saaliistani: Taas tuli velvollisuus täytetyksi!

Ps. Mustikkapiirakka maistui hyvältä...

 

Viljapellon lumo

Röyhyt ja tähkät, vihneet ja korret... Jostain syystä pidän hurjasti viljapelloista. Jokainen viljalaji saa pellon näyttämään omanlaiseltaan ja tuulessa niiden lainehtiminen on jotenkin lumoavaa.

Meidän lähistöllä on viljelty perinteisesti kauraa ja ohraa. Joitain vuosia sitten mökkitien varressa olevalle pellolle ilmestyi vehnää. En meinannut uskoa silmiäni ja erään maanviljelystä hyvin tuntevan henkilön kanssa keskustelin pitkään, onko se sitä, mitä luulin. Hän oli eri mieltä, mutta vehnäksi pelto osoittautui. Se oli ihan oman värisensä loppukesällä ja ihailin sitä moneen kertaan postiretkellä.

Alkukesästä melkein repesin liitoksistani, kun huomasin, että tänä kesänä mökkitien reunalla kasvaa ruista! Voi, miten se tuntuu hienolta! Olen rukiin kasvamista koko kesän seurannut. Lisäksi lähellä on myös vehnää ja kauraa, joten nyt tuntuu ihan fantastiselta! Jos vielä ohraa olisi samoilla vainioilla, maisema olisi täydellinen.

Muutaman korren olen viljoista taittanut mökin pöydälle kukkakimppuun. Se on niin kaunis, että sielua hivelee!

Kohtalona ulkohuussi

Eilen iltapäivällä oli mahani tosi kipeä pari tuntia. Herkkävatsaisena olen tähän tottunut vuosien varrella, mutta taas kerran se kyllä tuntui tosi tyhmältä. Muilla oli mukavaa ja minä kippuroin vatsani vankina!

Illalla alkoi sataa ja satoi yöllä lähes kahteen asti. Ai, mistä sen tiedän? Siitä, että kahden ja kolmen välissä tuli ulkohuussiin ja kesäiseen yöhön tutustuttua useampaankin kertaan! Sitä ne iltapäivän vatsanpurut tiesivät. Olinkin aamulla niin väsynyt, että lojuin sängyssä kymmeneen asti. On se kumma, miten vatsavaivat vievät aina voimat ihan totaalisesti. Mitähän sopimatonta olin taas suuhuni pistänyt?

Ulkohuussi on ollut päivän sana vielä tänäänkin, mutta vain toisella tavalla. Olen ollut täällä mökillä äitini kanssa, Kari humpsuttaa kylillä jossain omissa hommissaan. Ryhdyin tekemään mustikkapiirakkaa iltapäivällä ja äiti lähti käymään ulkohuussissa. Myöhemmin osoittautui, että hän pienijalkaisena (koko 36) oli vahingossa ottanut minun pihakenkäni, jotka ovat numeroa 40.

Kesken piirakanteon katsoin sattumalta keittiön ikkunasta ulos ja näin äidin pään sammalikon keskellä. Kauhistus, mitä on tapahtunut? Ryntäsin verannalle laittamaan kenkiä jalkaani ja huomasin, että yritin tunkea jalkojani äitini pieniin kenkiin. Silloin välähti: Äiti on ottanut minun kenkäni vahingossa ja kaatunut vessan rapuissa. Juoksin tuulispäänä paikalle ja siellä mamma rypi kanervikossa kontillaan ja yritti päästä ylös. Autoin kauhistuneena hänet pystyyn ja ryhdyimme laskemaan tappioita: Ranne oli vähän kipeä, mutta muuten äiti taisi jäädä henkiin mokomasta keikauksesta! Haudottiin kylmäpussilla rannetta, eikä se murtunut ole, koska pystyy sitä liikuttamaan hyvin ja jomotuskin on jo asettunut.

Huh! Kun 75-vuotias kaatuu, pelkää aina pahinta. Onneksi äiti ei ole laiheliini, joten pieni pyöreys on ilmeisesti suojannut osteoporoosilta. Joka kesä hän täällä rinnemaastossa kupsahtaa, mutta vielä tähän asti ollaan selvitty makeilla nauruilla. Äskenkin hän totesi: "Oli se hyvä, ettei henki lähtenyt. Olisi se se ollut noloa selittää kyselijöille, että huussin rappuihin se kupsahti!"

Ulkohuussin raput ovat ainoat, joista puuttuu kaide. Se on niihin kyllä ensi tilassa laitettava!

-----------------------------------------------

Kun tuo huussi nyt on ollut niin tapetilla koko päivän, en malta olla mainostamatta: Ulkohuussiin Biolanin Tuulituuletin on aivan verraton! Ei tarvitse sähköä, vaan pyörii tuulen voimalla herkän laakeroinnin avulla ja tuulettaa todella tehokkaasti. Ainakin Biolanin konpostoivan huussin kanssa, joka meillä on, toimii loistavasti. Hinta on satasen verran. Suosittelen!

Ukkosen tekosia

Nappasin ennen ukkosta muutamia kuvia muhkeista pilvistä.

  

Tällaista se sitten sai aikaiseksi: Salama iski mökkitien varrella olevaan koivuun.

Hyvää ja huonoa palvelua

Eilen etsin autoni huollon puhelinnumeroa. Automerkin sivuilla on aiemmin ne olleet saatavilla kätevästi, mutta nyt siellä oli vain isojen kaupunkien huollot. Soitin automerkin sivulla olevaan huoltopalvelun numeroon ja kyselin mökin lähellä olevien pienempien kaupunkien merkkihuolloista. Yllätys, yllätys: Henkilö antoi ymmärtää, että kysymiini paikkoihin ei missään tapauksessa kannata mennä, sillä ne eivät ole KUNNON merkkihuoltoja. Ei tippunut tietoja, vaikka tasavarmasti tiesin, että merkkihuollot löytyy myös kysymiltäni paikkakunnilta. Kateus vie kalatkin vedestä!

Pari päivää sitten kävimme läheisessä kaupungissa. Kello oli vähän vaille viisi ja ajattelimme mennä kahville viehättävään paikkaan, jossa olemme ennenkin käyneet. Olin varma, että se on auki kesäaikaan vähän pidempään, mutta ei. Viideltä oli menossa kiinni. Myyjä kuitenkin sanoi, että ehdimme kahvit hörpätä. Kun olimme lähdössä pois, kello oli juuri yli sulkemisajan. Ovessa tuli vastaan iso seurue, joka ei edes tajunnut, että liike menee kiinni. Myyjä sanoi hyvin tylysti: "Olemme kiinni."  Seurue jäi selittelemään, että ovet olivat auki ja he eivät huomanneet aukioloaikoja... Myyjä vetäisi kesken heidän puheensa ovet säppiin nenän edestä. Kuulin, kuinka seurue manasi ja olin kyllä heidän kanssaan samaa mieltä. Vähän ystävällisemmät sanavalinnat ja käytös olisi ollut toivottavaa.

Tänään olimme Karin kanssa odottelemassa lähikaupungissa autoni huollon valmistumista. Tapoimme aikaa ja kävimme idyllisessä pappilamiljöössä katselemassa aitoissa olevia taidenäyttelyitä ja myymälöitä. Siellä minulle sanottiin päivällä klo 15, että myymälä menee kiinni nyt juuri ja ohjattiin pihalle. Siis heinäkuussa, keskellä parhainta turistisesonkia suljetaan arkipäivänä säännöllisesti kolmelta iltapäivällä!

Samalla aluella piti olla uusi kahvio, mutta en löytänyt sitä. Kysyin toisesta paikasta, missä se sijaitsee. Myyjä sanoi ottavansa selvää, hävisi jonnekin eikä koskaan tullut kertomaan tietojaan. Näin, kuinka jutteli toisen henkilökuntaan kuuluvan kanssa niitä, näitä. Ilmeisesti unohti minut.

Nämä olivat lähipäivän kokemuksia huonosta palvelusta. Eniten ihmettelen sitä, että Suomen kesässä ei voida joustaa pidemmillä aukioloajoilla silloin, kun asiakkaita olisi liikkeellä. Minä yrittäjänä kyllä takoisin rautaa silloin, kun se on kuumaa. Talvella sitten ehtisi himmailemaan. Mutta minä en kyllä olekaan yrittäjä!

Lopuksi siitä hyvästä palvelusta:

Kun vihdoin ja viimein sain selville lähimmän autoni merkkihuollon numeron, soitin sinne valmiina kuulemaan, että aikoja ei ole tai liike on kesälomalla. Ehei! Ystävällinen mies selasi varauskirjaa ja sanoi: " Käykö huomenna?" Hämmästyneenä myöntelin ja tänään sitten olimme asiaa hoitamassa.

Autoa luvuttaessani minulle annettiin aika, koska se olisi valmiina. Yli puoli tuntia kyseistä aikaa aiemmin kuitenkin tuli kännykkääni tekstiviesti, jossa kerrottiin auton olevan valmis ja haettavissa. Paikan päällä olisi ollut vielä tarjolla kahvia ym., jos olisin halunnut.

Iloisena hyvästä palvelusta maksoin mielelläni sievoisen summan huollosta. (Ainahan ne maksavat!) Mökille ajaessani ajattelin, kuinka monenlaista palvelua lähipäivinä on kohdalleni osunut. Huollon ystävällinen palvelu lämmittää sydäntäni pitkään. Huonon palvelun muistan kuitenkin vielä pidempään ja tuskin tulen tarvitsemaan niitä palveluja tulevaisuudessa!

Oravalapsia kuin Vilkkilässä kissoja!

Tänään olin ahkera heti aamusta ja siivosin. Kyllä sai Nellan karvatkin kyytiä! Kun viimeistä mattoa levitin lattialle, Kari lompsi pihaan. Hän oli ollut kotona yötä ja minä olin yksin mökillä. ( Miehillä on joku sisäinen tutka, jolla ne voivat tähystää, milloin siivoukset ovat ohi!)

Sitten Kari teki ihanaa kuhakeittoa lankomiehen pyydystämästä kalasta. Se oli niin maukasta tilleineen ja sipulinvarsineen, kuhasta nyt puhumattakaan. Oli mukava syödä puhtoisessa mökissä. Syötiin tavasta poiketen sisällä, kun ulkona oli niin tuulista ja vähän viileääkin.

Ruuan jälkeen lähdettiin katsomaan Karin vanhempia. Siellä oli hauska yllätys: Heti terassilla oli vastassa pieni oravanpoikanen. Se istui lattialla ja killisteli meitä. Menimme sisälle ja siellä oli toinen vastassa! Se oli pujahtanut avonaisesta ovesta ja vilisteli pitkin eteistä ja olohuonetta. Suljimme muiden huoneiden ovet ja paimensimme sen pihalle, vaikka se niin suloinen olikin!

Myöhemmin silmäkulmassa vilahti jotain makuuhuoneen puolella. Menin katsomaan ja mikäs siellä hyppi: Oravalapsi pomppi sinne tänne parisängyn päällä kuin trampoliinilla konsanaan! Ikkuna näytti olevan auki, joten sieltä se oli sisään tullut. Ei muu auttanut, kun ryhtyä taas oravajahtiin. Aika helposti se löysi tiensä ovesta ulos. Ikkunat kyllä tarkastettiin sen jälkeen.

Harmi, että kuvat ovat toisessa kamerassa, joka nyt ei ole täällä. Olivat ne oravanpoikaset todella söpöjä!

Vanhenemisesta

Viime aikoina olen miettinyt vanhenemista. Ehkä tämä "viidenkympin villityksen" alkaminen on osasyy. Uusi vuosikymmen vaatii hieman sulattelua...

Ennen on aina ajatellut, että vanhempi sukupolvi on niitä vanhoja, tosin vielä vetreitä. Nyt on pakko myöntää, että ikää tulee hurjaa vauhtia itse kullekin. Surullisinta on ollut huomata, että sukumme vanhimmat alkavat olla siinä iässä, ettei koskaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan.

Kevättalvella kippuroitiin äidin rintasyövän kanssa. Hoidot ovat olleet jo parisen kuukautta ohi ja äiti voi sen osalta hyvin. Parisen viikkoa sitten tuli lähipiirini vanhukselle syöpädiagnoosi ja tänään sain tietää kummitätini murtaneen lonkkansa. Iäkkäille nämä ovat kovia kolhuja ja koskettavat niin lapsia kuin lapsenlapsiakin.

Mielellään sitä pysäyttäisi ajan siihen hetkeen, kun lähipiirissä kaikki on hyvin. Ja silloin, kun näin on, sitä ei huomaa, vaan pitää olotilaa itsestään selvänä.

Vanheneminen tuo mukanaan niin fyysiset kuin psyykkiset harminsa. Onneksi näistä ei etukäteen tiedä mitään. Olisi se kamalaa, jos joutuisi kurkistamaan tulevaisuuteen ja näkisi itsensä vilaukselta dementoituneena, kiukkuisena ja karkailevana vikkeläkinttuisena mummona! Ei kiitos! Mielummin elän autuaassa tietämättömyydessä.

Mitä tulevaisuus tuo, se otetaan vastaan! Elän sitä elämänvaihetta, ettei koskaan tiedä, millaista suru-uutista huomenna kuunnellaan. Vanhan ihmisen kohdalla lohtua tuo mennyt, pitkä ja usein onnellinen elämä. Silti mietityttää: Kun he selkäni takaa lähtevät, minun ikäpolveni on se seuraava lähtijöiden rintama.

Kesän rajuin ukkonen

Lähdin puolen päivän aikaan pienen kylän kioskille, jonka pihamaalla oli tori. Torikauppiaat myivät mansikoita, herneitä, leivonnaisia, liha- ja kalatuotteita, kukkia ja käsitöitä. Olipa kirpparivaatteitakin tarjolla sekä itsetehtyjä kortteja. Ihmisiäkin oli lähtenyt kauniina kesäpäivänä paljon liikkeelle.

Kioskilla oli tarjolla kahvia ja leivonnaisia, irtojätskiä, muita elintarvikkeita ja pizzaa. Kioskiyrittäjä on pannut parastaan koko kesän ja siellä on todella mukava käydä ostoksilla tai herkuttelemassa.

Pienellä kylällä oli siis oikein herkkujen päivä! Pahaksi onneksi vain alkoi taivas tummua ja ukkonen nousi nopeasti. Ei auttanut muuta, kuin nostaa herkemmät tavarat kuistille suojaan. Pian alkoi sataa ja jyristä. Hyvin nopeasti tajuttiin, että ukkonen taitaa tulla ihan päälle. Vettä satoi kaatamalla ja jylinä ja salamointi oli komeaa. Kioskilla oli tiivis tunnelma sekä sisällä että verannalla, kun kaikki olivat ahtautuneet pieniin tiloihin sadetta pakoon.

Olin itse sisätiloissa tilaamassa pizzaa, kun jysähti oikein kunnolla: Salama iski tien toiselle puolelle ja vähän päästä hieman kauemmaksi metsään. Huh! Enpä ole aikoihin ollut sellaisessa säässä. Mitään tuhoa ei onneksi tullut eikä edes sähköt katkenneet. Luonnolla on mahtavat voimat ja ihminen tuntee itsensä todella pieneksi siinä rinnalla.

Ukkonen oli nopeasti ohi ja aurinko alkoi taas paistaa. Kun tulin takaisin mökille, oli täälläkin vettä tullut reippaasti, sillä tien mäissä oli isot syöpymäjäljet. Mummi ja Nella-koira olivat vähän pelänneet kahdestaan mökissä. Täällä ukkonen ei ollut kuitenkaan yhtä äkäinen kuin 15 kilometrin päässä.

Kuumaa on ollut ukkosen jälkeenkin. Poimin mustikoita mökin rinteestä ja Nella-koiran piti olla mukana myös. Hänkin työnsi kuonoaan puskiin... mutta söi heinää eikä mustikoita!

Ilta on kaunis. Järvi on tyyni ja aurinko on laskemassa...

 

Koiruuksia

Illan ja aamun viileydessä ollaan vihdoin päästy kunnon lenkeille Nella-koiran kanssa. Hyttyset ovat iltaisin innokkaasti aterialla. Pitääkin huomenna suihkauttaa vähän karkoitetta tähän kaksijalkaiseen. Nelijalkainen ei niistä ötököistä ole juuri moksiskaan.

Päivä oli taas kuuma. Uitiin moneen otteeseen ja koira vahti. Yllätys, yllätys: Kun olimme kaikki yhtaikaa uimassa, Nella oli tyytyväinen ja tarkkaili meitä urputtamatta silmä kovana. Jos olen yksin uimassa ja menen liian kauas hänen mielestään, pitää vähän uikuttaa perään, niin johan ihminen tottelee ja kääntyy takaisin!

Illalla alkoi ukkostaa. Nellalla meni ensimmäisenä pupu pöksyyn ja halusi sisälle. Koko illan ukkonen jytisteli ja satoikin pari tuntia. Kovimpien jyrähdysten ajan koiran piti olla jalkojen juuressa. Se selvästi pelkää vähän ukkosta.

Myöhemmin katsottiin televisiota. Nella on niitä koiria, joka katselee sitä aparaattia myös ja antaumuksella eläinohjelmia. Jokaiselle uudelle eläimelle pitää myös haukahtaa ja kertoa, että minä olen täällä ruudun toisella puolella! Nauroimme katketaksemme, kun yhden mainoksen alkusävelestä Nella jo tietää, että mainoksen lopussa näkyy susia. Niille pitää tietenkin alkaa haukkua jo mainoksen alkusekunneilta asti! Kyllä eläimet ovat fiksuja. Tosin meillä ei eläinohjelmia yhdessä Nellan kanssa katsota, sillä sitä mekastusta ei kyllä jaksa kukaan!

Nyt koiruus on iltalenkin jälkeen jo unten mailla. Hän nukkui viime yön omalla pedillään kuin tukki ja varmasti tämä yö on samanlainen. Hänen nukkumistapansa on onneksi samanlainen kuin hoitotädinkin!

Koirapaimenessa

Hain tänään sisareni koiran Nellan meille mökille hoitoon viikonlopuksi. Perhe on viettämässä tuttavan nelikymppisiä ja palautan koiruuden maanantaina.

Nella on vähän niinkuin kesälomalla. Jo viikolla ostin sille herkkuruokaa, jota kotona sille ei anneta, mutta josta se kovasti pitää. Olen myöskin valmentanut itseäni pitkiin kävelylenkkeihin. Ainakin 4 kertaa päivässä lenkkeillään. Vaan mitä Nella on mieltä asiasta?

Tänään on ollut todella kuuma päivä. Lenkkimme ovat olleet pituudeltaan 100 ja 400 m. Kun pisut ja muut on hoidettu, Nella on kääntynyt päättäväisesti takaisin. Eihän sitä toki voi helteillä lenkittääkään päiväsaikaan, ettei saa lämpöhalvausta.

Jokaisen pissityksen jälkeen hän on uinut antaumuksella. Sen jälkeen hän on silmä tarkkana vahtinut muiden uinteja.

Illalla istuttiin verannalla konsertissa. Pikku radiosta kuuntelin lähetystä Mäntän Musiikkijuhlilta ja Nella makasi vieressä ja ainakin välillä näytti kuuntelevan.

Nyt on iltalenkki edessä. Saa nähdä, kuinka pitkä se tällä kertaa on! Aamulenkille pitää yrittää jo aikaisin, jotta ei olisi vielä kuuma. Haetaan samalla posti laatikosta puolentoista kilometrin päästä.

Viime kesänä hoitoviikon jälkeen valittelin sisarelleni, kuinka jalat olivat lattanana lenkityksestä. Sisareni naureskeli, että kotona Nellaa ei tuolla lailla palvota. Mutta minä otan eläimet vakavasti !

Kesäilta hämärtyy. Hoitajaa jo ramasee, mutta velvollisuus kutsuu: "Nella, nyt lähdetään iltapissille!"

Veneretki saaristossa

Mökkijärvemme on pieni, vain 7 km päästä päähän ja levein kohta taitaa olla parisen kilometriä. Syvin kohta on noin 25 m tässä mökkimme lähistöllä.

Meidän mökin kohdalla ei ole saaria. Niinpä on aina mukava lähteä soutelemaan pohjoiseen päin "saaristoon". Aamupalan ja -uinnin  jälkeen lähdin veneellä kameralla varustettuna katselemaan tyyntä järvenselkää. Soudin ehkä nelisen kilometriä yhteensä ja katselin pieniä kauniita saaria. Lokeilla oli jo isot poikaset, lensivätkin jo ja kuikankin näin kahden pikkuisensa kanssa. Kuvia otin paljon.

Oli niin kaunista! Aurinko paistoi täydeltä terältä, laineet liplattelivat hyvin pienesti ja suurimman ajan oli ihan tyyntä. Vain muutamalla mökillä oli ihmisiä, joten luonnon rauha levittäytyi niin rannalle kuin saariinkin. Vaikka kiertelin saaret kauempaa, jotkut lokit silti päästelivät varoitushuutojaan. Osa köllötteli laiskoina kallioilla ja kivillä, eivätkä juurikaan minusta välittäneet.

Palatessani omaan rantaan oli pakko käydä heti uimassa. Pihakeinussa sai hyvät päivänokoset ja verannalla syötiin eilinen mansikkakakku loppuun.Taas olemme saaneet viettää niin kauniin kesäpäivän.

 

Runon ja suven päivänä

Oi, katsokaa, miten lainehet

niin kauniisti rantoja kaulaa!

Oi, kuunnelkaa, miten lintuset

niin kauniisti lehdossa laulaa!

Oi, ootteko nähnehet illan kuun

ja kuullehet kuisketta metsän puun,

min ylitse valkeat hattarat

suvitaivaalla vaeltavat?

                                       (Eino Leino)

Tänä runon ja suven sekä Eino Leinon päivän aamuna etsittiin kiivaasti runokirjaa, joka on täällä mökillä ollut kesät talvet. Vaan nytpä on hukassa! Ei löytynyt mistään. Mummi on varmaan viime syksynä napannut mukaansa kaupunkiin. Onneksi löytyi kirjahyllystä kaksi vanhaa Oppikoulun lukukirjaa vuodelta 1952 (E.A. Saarimaa). Niissä takuuvarmasti on runoja tälle päivälle.

Tällä Eino Leinon runolla aloitimme ja jatkamme klo 10 kuuntelemalla Radio Ylen ykköseltä Leinon lauluja. Lippu on vedetty salkoon ja mansikkakakun aion laittaa kasaan päiväkahvia varten. Täytyyhän nyt juhlapäivän arjesta erottua! (Täällä mökilllä pykätään juhlia pystyyn pienemmästäkin syystä!)

Hyvää keskikesän juhlapäivää!

Minä innostuin suoraviljelystä!

Viljapellot ovat yksi maaseudun kauneimpia näkyjä (kuvassa ruispelto). Sydämeni sykähtää aina, kun näen vehnä- tai ruispellon, ne kun ovat harvinaisempia nykyaikana. Eilen keräsin päivänkakkaroiden joukkoon tien varresta kauranröyhyjä ja kimppu on sykähdyttävän kaunis. Valitettavasti monet ihmiset eivät enää erota viljakasveja toisistaan. Hyvä kun erottavat viljan heinästä!

Aamulla kuuntelin Radio Ylen ykköseltä Markku Heikkisen ohjelmaa Kuinka maailma pelastetaan. Se käsitteli kehitysmaiden auttamista. Vieraana oli tämän alan asiantuntija Aarre Anttila, joka on opettanut nykyaikaisia maanviljelyksen taitoja monissa kehitysmaissa, kuten Tansaniassa, Sambiassa ja Etiopiassa.

Itse aihe oli tärkeä ja mielenkiintoinen, mutta eniten minua kiinnosti suorakylvön osuus. Aarre Anttila on siihen hyvin perehtynyt ja opettaa sekä kehittää suorakylvömenetelmiä myös suomalaisille viljelijöille. Ohjelmassa haastateltiin myös suorakylvön uranuurtajaa Esa Eelaa Säkylästä.

Suorakylvö tarkoittaa siementen kylvämistä kyntämättömään maahan ja se on osa ns. CA-viljelyä. Mekaaninen maanmuokkaus korvautuu menetelmässä biologisella. Etuna on ajan, polttoaineen ja lannoitteiden säästö sekä maaperän ja ympäristön suojelu. Erityisesti mieleeni jäi, kuinka typpilannotteita tarvitaan tässä viljelymenetelmässä yli 10 % vähemmän kuin perinteisessä. Lisäksi vesistö- ja kasvihuonekaasukuormitus vähenee sekä eroosio pienenee. Suomessa suorakylvö on yleistynyt 2000-luvulla ja siihen siirtyneet viljelijät ovat tyytyväisiä: Paluuta vanhaan ei ole.

Kun kuuntelin asiantuntijoiden puhetta suorakylvöstä, minä kaupunkilaistyttö ihmettelin, miksi kaikki eivät vähitellen koneiden vanhentuessa siirry tähän viljelymuotoon. Niin ylivertaiselta se tuntui. Lisäksi ympäristönsuojelulliset näkökohdat ovat tärkeitä. Onhan maanviljelys teollisuuden ohella yksi suurimpia saastuttajia vesistöille.

Mökkikunnassa näkee suorakylvöpeltoja, mutta niitä on paljon vähemmän kuin vanhan tavan viljelyksiä. Toivottavasti mökkimme lähinaapureina olevat nuoret viljelijät myös siirtyisivät suoraviljelyyn, sillä se on tulevaisuutta.

Mukavasti yksin

Kari lähti iltapäivällä tuuraamaan kyläkioskille ja minä jäin yksin mökille. Naapureissakaan ei taida olla ketään ja vastarannallakin on hiljaista vilkkaan juhannuksen jälkeisen helleviikon jäljiltä. Hain postin kävellen tihkusateessa ja keräsin maljakkoon päivänkakkaroita ja kauroja. Nukuin pienet päiväunet, luin lehtiä, tiskasin ja illalla saunoin.

Ihan tavallisia touhuja koko päivä. Ilma on ollut surkea: tihkusadetta suurin osa päivästä ja lämmintä 14 astetta. Silti tuntui mukavalta olla yksin.

Olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat omaa aikaa yksikseen. Ehkä osasyy on työ, jossa olen aina parinkymmenen oppilaan kanssa, välillä satojen ihmisten ympäröimänä. Harvoin tulee yksin ollessa sellainen tunne, että ompa tylsää. Tänäänkin nautin saunan jälkeen hiljaisuudesta alamökin verannalla ja ajattelin, että tätä ihanuutta sitten talvella muistellaan.

Työaikana olen iltapäivisin ja yleensä iltaisinkin harrastusten jälkeen kotona yksin. Nautin siitä. Viikonlopussa Karin kanssa on sitten äksöniä riittämiin! Olen monesti miettinyt, millaista olisi olla viisihenkisen perheen äitinä työpäivän jälkeen. Kieltämättä pääsen helpolla! Toisaalta perheenäitinä en juoksisi kuoronharjoituksissa ja esiintymisissä, puhumattakaan loputtomista kokouksista. Olen tyytyväinen omaan tilanteeseeni, enkä osaa kaivata vilkkaampaa perhe-elämää, kun en siitä mitään tiedä. Toisaalta sisarentyttärien kanssa on oikein hauskaa viettää aikaa, mutta kiva on heidät palauttaa kotiinsakin yökyläilyjen jälkeen.

Seuraan blogia, jossa 13 lapsen äiti kertoo elämästään suurperheen äitinä. Olen usein lukiessani ihaillut häntä. Minusta ei olisi siihen rumbaan, ei sitten ollenkaan!

Jos summaan ajatukseni, lopputulos taitaa olla, että olen jokseenkin tyytyväinen elämääni, kun yksinolokin tuntuu niin mukavalta.

Taidankin kömpiä tyytyväisenä nukkumaan!

 

Livenä Intiassa

Luin Hesarin kuukausiliitteestä (7/2011) tänään mielettömän mielenkiintoisen jutun aivokirurgi Juha Hernesniemestä. Hän on Töölön neurokirurgian klinikan ylilääkäri ja Helsingin yliopiston neurokirurgian professori, Suomen ja samalla maailman huippu alallaan. Samasta miehestä olen muistaakseni katsonut ohjelman aiemmin TV:stä. Kunnioitukseni häntä kohtaan vain kasvoi tämän jutun luettuani.

Juha Hernesniemi on tehnyt 35 vuoden aikana yli 12 000 aivoleikkausta, osa erittäin vaativia sellaisia. Lisäksi hän pystyy tekemään leikkauksia nopeasti, joka on aivoalueella erittäin tärkeää hapensaannin turvaamiseksi.

Huippukirurgimme oli kutsuttu Intiaan Mumbaihin tekemään kolme aivoleikkausta livenä, joita seurasi 170 intialaista aivokirurgia. Samalla hän vastaanotti Intian neurokirurgien yhdistyksen myöntämän Ginde-palkinnon, joka myönnetään vain suurimmille kirurgeille maailmassa, nyt suomalaiselle.

Jotkut meistä pelastavat työkseen ihmishenkiä. Sen rinnalla nenäliinojen pakkaus tai lasten opettaminen tuntuu todella vähäpätöiseltä työltä. Silti meitä kaikkia tarvitaan ja tarkemmin ajateltuna jokainen työ on hyvin tärkeää. Kaikista meistä ei vain ole tällaisiin "sankaritekoihin".

Itse olen äärimmäisen kiitollinen lääkäreille. Ilman heidän työpanostaan minunkin elämäni olisi katkennut lähes päivälleen 10 vuotta sitten. Lääkärien työ on vastuullista ja vaativaa, joten mielelläni suon heille työstä myös kunnollisen korvauksen rahallisesti. Virheitä ei saisi tehdä. Juha Hernesniemi kuvaakin artikkelissa epäonnistumista "polttoraudalla merkitsemiseksi", kuin olisi täydellisesti epäonnistunut lääkärinä.

Itse kauhistelin aivokirurgin omistautumista työlleen: Jo viideltä aamulla hän on työpaikalla ja kotiin palaa vasta yhdeksän - kymmenen aikaan illalla! Viikonloppuisin hän luennoi ulkomailla. Kuinka tällaista tahtia kestää? Ilmeisesti täytyy olla todella, todella motivoitunut työhönsä - ja aikuiset lapset sekä ymmärtävä vaimo!

Olen ylpeä, että meillä on Suomessa tällaisia suuria henkilöitä. Toivottavasti heistä kuulisi tulevaisuudessa enemmänkin lehdistä ja tiedotusvälineistä. Niin tyhjänpäiväisistä asioista juttuja tehdään, että välillä ihan hävettää journalismin taso.

Tässä artikkelissa meille kerrottiin todellisesta sankarista. Kaikkea hyvää hänelle vaativassa työssään!

Yökyöpelin puuhia

Eilen olin taas kahdessa Mäntän musiikkijuhlien konsertissa. Molemmat olivat oikein hyviä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kahta konserttia ei oikein jaksa täysipainoisesti kuunnella, elleivät ne ole ihan erilaisia. Nämä onneksi olivat.

Kari oli mukana viimeisessä, joka alkoi klo 22. Musisoimassa olivat Jarkko Riihimäki ja Veli Kujala argentiinalaisen tangon tunnelmissa. Konsertti oli rento ja päällimmäiseksi jäi iloinen ja rentoutunut olo.

Kävimme grillillä syömässä iltapalaa konsertin jälkeen, vaikka muuten siellä vierailemme todella harvoin. On vain tullut vuosien varrella tavaksi tämän myöhäiskonsertin jälkeen harrastaa yösyömistä. Olikin ihan terveellistä seisoa nuorison kanssa grillijonossa! (Pysyy tällainen kalkkiskin vähän kärryillä yöelämästä.)

Lähdimme kahdella autolla kotia kohti. Minä päätin ajella kauniina kesäyönä pidemmän mutkan kautta mökille ja poiketa kastelemassa isovanhempieni haudat hautausmaalla. Se sijaitsee niemessä ja siellä oli keskiyölläkin niin kaunista. Nopsasti piti toimia, sillä hyttysarmeija oli pilaamassa kesäyön idylliä.

Mökille ajellesani näin kolme lehtokurppaa (ainakin kuvittelin niiden olevan tätä lajia), ketun ja yhden otuksen, josta kiiluivat vain silmät. Se oli todennäköisesti myös kettu tai sitten kissa. Olisi kiva liikkua yöllä enemmänkin kesäaikaan. Näkee ja kokee ihan erilaisia juttuja kuin päivällä. Muistan kerran keskiyöllä ajaneeni polkupyörällä kilpaa mäyrän kanssa. Tai se siis juoksi rinnallani ojassa!

Äsken tulin taas konsertista, joka oli tällä kertaa Helena Juntusen ja kumppaneiden. Kuinka joku voi saada kurkustaan aikaiseksi sellaista laulantaa: välillä niin herkkää ja välillä melkein raakaa! Todella valtava ilmaisutaito oli solistilla ja samoin myös säestäjillä, joista jokainen soitti, kuin oma osuus olisi ollut se tärkein. Silloinhan tulos onkin mitä mahtavin!

Kotiin tullessa olo oli ihan nahkea. Vieläkin on lämpötila ulkona hellerajan tuntumassa. Kävin yöuinnilla ja se tuntui niin virkistävältä. Aurinko laski kauniisti pilvien lomasta ja punerrutti taivaanrantaa. Helteet taitavat hellittää. Ei haittaa! Olenhan niistä oikein urakalla jo nauttinutkin.

Taas tekisi mieli valvoa ja vain katsella kesäyötä...