Hiihtoloman hiihtelyä

Suomen naisten pronssin siivittämänä ajelin mökille ja lähdin hiihtämään minäkin. Sää oli ihana: Aurinko paistoi ja pakkasta oli kolme astetta.

Lähdin suoraan jään yli järven toiselle puolelle. Latua ei ollut, mutta lumi ei suksen alla upottanut juurikaan, joten umpihankeakin oli ihan hauska hiihtää. Puolivälissä huomasin, että joku muukin oli oikaissut siitä kohtaa ja hiihdin lopun matkaa valmista latua.

Toisella rannalla oli hyvät ladut ja kiersin katsomassa uusia mökkejä. Siellä oli ilmeisesti viime viikolla ollut lomailijoita, koska jälkiä oli paljon. Jatkoin järven eteläpäätä kohti ja kiersin lenkin, joka johti takaisin meidän rantaan.  Muita hiihtäjiä oli useita ja moottorikelkkakin viiletti kauempana.

Suksi luisti hyvin ja aika kului siivillä. Puolitoista tuntia hiihtelin, mutta kilometreissä en osaa arvioida, kun latu kierteli lahtia ja jäällä on ainakin minun vaikea arvioida matkaa. Kivaa oli. Huomenna uudestaan!

Työtä ja lomailua

Tänään alkoi päivä kuoroilulla. Olimme Naislaulajien kanssa jumalanpalveluksessa, joten herätys oli aikaisin. Laulut sujuivat ihan hyvin ja tulin varsin tyytyväisenä kotiin.

Iltapäivällä kävin kävelyllä ja katselimme kisoja. Leikin myös kampaajaa ja pesin sekä laitoin äitini hiukset. Tulikin hyvä kampaus. Äiti päätti, että huomenna hän lopettaa täyshoidon täällä luonani ja lähtee omaan kotiinsa toipumaan. Hän onkin jo varsin hyvässä kunnossa ja tulee varmasti toimeen siellä, kunhan kauppa-asiat hänelle hoidetaan. Kantaa ei vielä saa mitään raskasta leikatun puolen kädellä.

Illan suussa muistin, että minulla oli rästihommia työhön liittyen. Kolmet kokeet löytyivät koulurepusta ja päätin korjata ne yhteen soittoon, vaikka loma onkin menossa. Taisi nelisen tuntia humahtaa siinä aherruksessa, mutta nytpä ovat pois päiväjärjestyksestä. Olin varsin tyytyväinen, kun sain ne tehtyä. Tällaista tämä opettajan työ on: Usein työasiat seuraavat kotiin niin illalla kuin lomallakin.

Huomenna päätän hoitajan roolin, kärrään äitsykän kotiinsa ja lähden kimpsuineni loppulomaksi maalle. Huomiseksi on luvattu aurinkoista pikkupakkasta -  mitä parhainta hiihtosäätä, joten ladut kutsuvat mökin suunnassa!

Kirjoituspyyntö

Sähköpostiini oli tullut viesti eräältä kyläkirjan toimituskunnalta. Olen kyseiseen opukseen kirjoittanut isovanhemmistani jutun ja mietiskellyt itsekseni, milloin kirja mahtaa mennä painoon. Ei ilmeisesti ihan vielä, sillä sähköpostiviestissä kysyttiin, olisinko valmis kirjoittamaan toisenkin jutun.

Harkitsin vastaustani koko viikon. Aihe olisi isäni ja hänen veljiensä urheiluharrastus. Toisaalta aihe on hyvin läheinen oman isäni kohdalta, mutta vaikeampi muiden veljesten osalta. Isäni on kuollut, samoin toinen sedistäni ja kolmas elossa vielä oleva veljeksistä on jo iäkäs.

Vastasin kuitenkin myöntävästi. Tarkemmin, että yritän, mutta en anna takuuta tuloksesta. Kirjoittaminen itselleni läheisestä aiheesta on minusta tosi hauskaa ja mielenkiintoista. Oman isäni kohdalta saan varmasti asiaa kasaan, mutta muiden veljesten osalta mietityttää. Ehkä juttu on kuitenkin helpompi kuin oletan. Täytyy vain pyytä faktatietoja heidän perheiltään. Onneksi aikataulu on väljä, enkä aio ottaa kirjoittamisesta mitään paineita. Tulee sellainen kuin tulee.

Hiihtoloma alkoi!

 

Koulun ovet laitoin säppiin ja astelin kevein askelin kotia kohti iltapäivällä. Lomaa tiedossa seuraavat 9 päivää. Jee! Kyllä tuntuu ihanalta.

Selvät on sävelet tälle lomalle: Laiskottelua, lepoa, MM-kisoja, omaa leppoisaa hiihtämistä ja vain oleilua ilman mitään sitovia etukäteissuunnitelmia.  Mikään ei voita ensimmäisen illan tunnelmaa, kun koko viikko on vielä edessä. Taivaallista!

Hoitajana

Hain iltapäivällä äitini sairaalasta tänne meille. Hänen kuntonsa on ihan kohtalainen, mutta väsymys painaa huonosti nukutun yön, jännityksen ja lääkkeiden vuoksi. Nukuimmekin molemmat illansuu-unet kotiin päästyämme.

Minäkin olen uupunut. Töiden lisäksi lähes 400 kilometrin autolla ajot sekä pari pitkää kokousta parin päivän aikana tuntuvat vaativan veronsa. Huomenna alkaa onneksi talviloma. Viikon breikki tulee tosi hyvään saumaan.

Loman aluksi saan leikkiä hoitajaa. Onneksi potilas ei ole kovin intensiivisen hoidon tarpeessa, kun minun  taitoni taitavat olla aika vajaavaiset. Onneksi perheemme hoitsu (=sisareni) tulee huomenna tarkastuskäynnille. Hän  lähtee perheensä kanssa Pohjanmaan mökille talviloman viettoon lauantaina, mutta ovat puhelimen päässä saatavilla, jos tarvitsemme konsultaatioapua. Eiköhän tässä pärjätä.

Leikkaus

Vein aamulla aikaisin äitini kirurgian osastolle rintasyöpäleikkaukseen. Häntä jännitti kamalasti ja minua myös. Aikainen oli herätys, kun sairaalassa piti olla jo seitsemältä ja meiltä pitää varata matkaan talvikelillä puolitoista tuntia. Yhdeksäksi olin jo takaisin töissä.

Neljän jälkeen herääminen alkaa tuntua kropassa. Yritin äsken vähän päiväunia, mutta ei onnistunut. En edes torkahtanut. Taisi vaivata mieltä leikkausasiat ja heti, kun oli mahdollista, soitinkin osastolle hoitajalle.

Uutiset olivat ihania: Leikkaus oli mennyt hyvin, äiti on hyväkuntoinen ja mikä parasta, syöpä ei ollut levinnyt kainaloon. Kainaloa ei siis tarvinnut tyhjentää, joka on todella positiivinen asia ja hän säästyy oikean käden turvotteluilta.

Olen niin kiitollinen ja huokaisen syvään helpotuksesta tämän päivän osalta!

Taas se iski

Isäni kuoli leukemiaan vuonna 1984, itse sairastuin 2001 lymfoomaan, Hodgkinin tautiin, ja kuukausi sitten todettiin äidilläni rintasyöpä. Huokaus!

Rintasyöpä on naisten yleisin syöpätyyppi ja joka 10. nainen sairastuu siihen jossain elämänsä vaiheessa. Vuosittain diagnoosin saa noin 4500 naista.

Ei riittänyt, että rakas äitini joutui lapsena lähtemään kaksi kertaa Karjalan kannakselta evakkoon sotaa pakoon, toisella kertaa suoraan koulusta ojaa pitkin ryömien. Äitinsä oli vastassa kotona rappusilla hyvästelemässä. Lappu laitettiin kaulaan ja isomman tytön kanssa lähdettiin junalla turvaan mummolaan Hämeeseen.

Ei riittänyt, että hän jäi leskeksi ja 13-vuotiaan nuoremman tyttärensä yksihuoltajaksi 48-vuotiaana.

Ei riittänyt, että hän myöhemmin eli toisen tyttärensä rinnalla tämän syöpätaistelun, josta onneksi selvittiin hengissä.

Piti tulla rintasyöpä 74-vuotiaana! Huomenna hänet leikataan. Olisin niin toivonut äidilleni huolettoman vanhuuden. Nyt pitää asennoitua uudelleen tähän taisteluun tuorein voimin vanhoista koettelemuksista oppia ottaen.

Tällaista on elämä! 

Kapenee kapenemistaan

Viimeisen oppitunnin jälkeen kummityttöni oli oven takana kaverinsa kanssa ruinaamassa autokyytiä koulusta kotiin. Tosin ei se ruinaamista ollut, sillä olen jo syksystä lähtien tarjonnut mahdollisuuden päästä kanssani keskustaan, kun autolla aina maanantaisin koulussa olen.

Vein tytöt kotiinsa asti ja samalla katselin omakotialueen katuja, jotka kummasti ovat kaventuneet sitten viime käynnin. En ole sisareni luona vieraillut muutamaan viikkoon ja nyt tuntuu, etta kaikki pienemmät kadut ovat muuttuneet yksikaistaisiksi. Lumipenkat ovat korkeat ja saa olla tarkkana vastaantulijoiden kanssa. Yhdessä kohtaa ei olisi kyllä päässyt vastaantulevasta ohi, ellei toinen olisi kiepsauttanut pihaan pois tieltä. Saa välillä oikein sihdata, että sopii autoinensa vallirivistön väliin, jota myös tieksi ennen kutsuttiin. Kai sitä lunta nyt on niin paljon, että kaupungin laitamilla riittää pienet auratut "polut".

Keskustassamme on menossa tietyö, jonka vuosi liikennevalot eivät ole päällä. Kun yrität päästä kyseisessä paikassa tien yli, penkat estävät näkyvyyden. Siinä sitä sitten yrittää autoinensa hitaasti hivuttautua penkan takaa risteysalueelle, jotta edes näkisi, pääseekö yli. Vähän hirvittää välillä, ettei kukaan tule vauhdilla ja vie nokkaa mennessään!

Onneksi ei tarvitse autolla töihin mennä kuin maanantaisin. Käveleminen on paljon hauskempaa ja silloin mahtuu myös paremmin noille kaposille raiteille!

Vanhojen tanssit

Koulumme oli perjantaina kutsuttu seuraamaan Wanhojen tansseja. Meidän lisäksemme yleisönä oli yläasteen ja lukion oppilaita.

Lukion Wanhat olivat taas laittaneet parastaan. Tytöt olivat kauniita hurmaavissa juhlamekoissaan ja viimeisen päälle laitetuissa kampauksissaan. Pojat tietysti komeilivat tummissaan. Tanssit sujuivat hienosti ja meidän pienet oppilaamme olivat ihastuksesta mykkinä. (Onneksi!) He jaksoivat hyvin seurata 45 minuuttia kestäneen tanssiesityksen. Varsinkin tytöt tuntuivat olevan ihan musiikin ja tanssin lumoissa. Itsekin nautin esityksestä kovasti, vaikken mikään tanssin ystävä muuten olekaan.

Päätteeksi Wanhat hakivat tanssimaan meitä yleisöä ja voi sitä pienten riemua, kun kaunis nuori nainen valitsi kakkosluokkalaisen kavaljeerikseen! Ensi ujouden haihduttua kaikki oppilaani halusivat tanssimaan ja riekkuivat pitkin parkettia, kuka milläkin tyylillä. Hauskaa oli. Isot oppilaat jaksoivat huomaavaisesti tanssittaa  pieniä, jotka olivat tietenkin huomiosta aivan otettuja! Minuakin haki parketille yksi komea nuorimies.  Ilmeisesti en ollut hänelle musiikkia koskaan opettanut, sillä hän vaikutti varsin vieraalta kaverilta. Melkein kaikki Wanhat tunsinkin muinaisten musiikkituntiemme perusteella.

Loppuhuipennukseksi Wanhat heittivät karkkisateen saliin ja siinä vaiheessa repesi: Pienet oppilaat juoksivat hulluina ympäri salia ja kahmivat karkkeja paidanhelmaansa.

Kun poistuimme salista, yksi pojista sanoi: "Tää oli paras koulupäivä ikinä!" Voi sitä karkin mahtia!

Hiihtämässä 20 asteen pakkasessa

Vaikka pakkasmittarin lukemat kylmän yön jäljilta kaunistuivat aamupäivän aikana kovasti, alle kahdenkymmenen meillä ei juuri päästy. Siitä huolimatta lähdin mökille hiihtämään. Otin termospulloon kuumaa teetä mukaan ja ajattelin olevani vain sen ajan kuin tarkenee.

Aurinko paistoi ja ilma ei tuntunut niin kylmältä kuin viime viikonloppuna, kun viima puhalsi jäällä. Meidän rinteeseen oli joku otus kaivanut kuopan ja siinä oli myös verijälkiä. Jänis ja kettu siinä olivat olleet jäljistä päätellen, mutta mitähän oli tapahtunut?

 

Hiihdin läheiseen saareen moottorikelkan jälkiä pitkin ja sieltä löytyi kalastajilta jääneet kaksi jättihaukea. Ne olivat tosi suuret ja pohdin, miksi ne oli pitänyt sinne hyljätä. Olisivat saaneet mielestäni elää jääkannen alla, jos eivät kelpaa edes mukaan otettavaksi!

Hiihtelin kasvot aurinkoon ja yhtään ei palellut. Mukulana aina varpaat jäätyivät monoissa pienemmälläkin pakkasella, mutta nämä nykymonot ovat kyllä tosi hyvät. Villasukan kanssa pärjää näilläkin pakkasilla loistavasti.

Takaisin tullesssa yhdessä kohtaa vähän kasvoihin kävi viima, mutta silloinkin käännyin aurinkkoon lämmittelemään ja hetken päästä oli taas mukava jatkaa matkaa.

Näin kolme muuta hiihtäjää ja yhden kelkkailijan. Hiljaista oli luonnossa, mutta jälkiä oli tullut viikon aikana paljon. Yksiä epäilin ilveksen jättämiksi.

   

Join verannalla kuumaa teetä ja söin mustikkapiirakkaa, jonka hillo oli hiihtoretkeni aikana jäätynyt. Ei haitannut, hyvältä maistui. Sitten palasin takaisin Karin tekemän lounaan pariin. Vähän on ollut viluinen olo hiihtämisen jälken, mutta sen kyllä kohta sauna parantaa!

Autohallin vankina

Kävipäs köpelösti iltapäivällä! Olin lähdössä tänne maalle viikonlopun viettoon ja menin hakemaan talomme autohallista autoani. Ja taas sattui ja tapahtui:

Tulin hallin ovessa olevasta pikkuovesta avaimella sisään, käynnistin auton ja avasin ison oven kaukosäätimellä. Ovi lähti aukeamaan, mutta nitkahti niille sijoilleen auettuaan 15 cm. Painoin kaukosäädintä uudelleen: Ei mitään vaikutusta! Sammutin auton ja siirryin oven viereen käsinäppäimille, mutta ovi ei reagoinut mihinkään käskyyn. Painelin vuorotellen nappuloita ja kaukosäädintä, kunnes oli pakko hyväksyä, että olin autohallin vankina! Ovesta ei päässyt ulos edes pikkuoven kautta.

Minua nauratti! Olipa mielenkiintoinen tilanne! Kännykkä oli mukana, mutta en ollut koskaan kokeillut, toimiiko se maan alla. Ei muuta kuin soittamaan! Huoltofirman toimiston numero minulla oli ja sieltä automaatti vastasi kertoen päivystysnumeron. Pengoin kynän ja paperia autosta ja kirjoitin numeron ylös. Kännykkä siis toimi.

Huoltomies lupasi tulla katsomaan, osaako tehdä ovelle jotain. Hän varoitteli samaan hengen vetoon, ettei ymmärrä ovesta yhtään mitään, mutta jospa jollain keinolla saisi minut ulos.

Odotellessani miestä soitin Karille ja pyysin toimittamaan kepin nenässä makkaroita oven alta työnnettynä, jos sessioni autohallissa sattuisi kestämään vaikka koko viikonlopun. Oikein paksut grillimakkaratkin oven raosta mahtuisivat ja pikkuiset limpparipullot! Mieluusti vaikka vihreää Muumisellaista. Sitä en koskaan juo ja olen miettinyt, miltä se mahtaisi maistua. Nyt olisi hyvää aikaa sekin selvittää. Autossa olisi hyvät takapenkit esiin vedettävine tarjoilutasoineen nauttia lounasta! Radiotakin voisi kuunnella huvitukseksi niin kauan kuin akku kestäisi.

Ei kulunut kuin 10 minuuttia ja huoltomies tuli paikalle. Hän sai sormensa rakoon ja runnoi väkisin oven ylös. Minua kauhistutti! Jos ovessa olisi pieni vika, niin moisen väkivallan jälkeen se olisi varmasti muuttunut grande katastrofiksi, niin paljon hän ovea mutroi.

Sitten tulikin jo uusi murhe: Minä pääsin ovesta ulos, mutta ovea oli pakko pitää miesvoimin ylhäällä, muuten se olisi laskenut heti alas. Sanoin, että autoani ei tarvitse saada pois, mutta mies oli sitä mieltä, että ovi pitää saada pysymään auki, jotta hän voi tutkia asiaa rauhassa. Minä lupasin yrittää punnertaa ovea ylhäällä, jotta hän voi rassata nappuloita. Vihdoin saimme oven pysymään paikoillaan.

Ajoin kiireesti auton hallista pois. Huoltomies jäi pähkäämään tilannetta, sillä nytpä ovi ei sitten liikahtanut mihinkään. Ulkona 20 astetta yhä vain kiristyvää pakkasta ja kohta olisi hallin patterit jäässä, jos ovi jää pitkäksi ajaksi auki ja sitten ...!!!

Tänne maalle pääsin onnellisesti ja soitin myöhemmin taloyhtiömme puheenjohtajalle. Hän kertoi, että oli ollut huoltomiehen kanssa pari tuntia askartelemassa ja purkamassa tekniikkaa, jotta ovi saatiin kiinni ja estettyä pakkasvahingot. Oven huollon päivystysmies oli luvannut tulla jostain matkojen päästä myöhemmin illalla. Nyt halliin ei pääse eikä autoa saa sisään tai ulos. Mahtaa joillain asukkailla muuttua suunnitelmat auton käytön suhteen varsinkin, jos korjaaminen ei onnistukaan heti tänään.

Jälkeenpäin mietin, mitä olisin tehnyt, jos kännykkä ei olisikaan sattunut olemaan mukana. Olisi kai pitänyt ruveta huutamaan oven raosta apuva!

Hieno tekniikka on upeaa, kun se toimii, mutta viheliäistä, kun tulee joku vika. Taas se tuli todistettua! Tämähän tiedetään myös VR:llä!

Vitkuttelua

Pääsin töistä jo aikaisin iltapäivällä. Kotona odotti siivous, jonka olin eilen illalla jo aloittanut pölyjen pyyhkimisellä. Ajattelin, että siivoan nopsasti ja sitten on koko ilta aikaa olla rauhassa, kun ei tarvitse lähteä mihinkään.

Kuinkas kävikään! Vanuin ja venyin, vitkastelin, nukuin päiviksetkin ja vasta äsken, lähempänä puoli kahdeksaa, oli homma vihdoin tehty. Jossain välissä kuvasin täysikuutakin. (Toinen kuva on Karin ottama.) Näin käy, kun siivoamista sielunsa pohjasta INHOAA!

Nyt aion kuitenkin valmistautua katsomaan lempparisarjaani Housea. En kunnolla katso muita sarjoja. Mutta Housesta pidän todella ja sen huumori jotenkin iskee. Joten ei muuta kuin kohta nautiskelemaan TV:n ääreen.

   

Pakokaasua

Seurasin eilen autoa, joka parkkeerattiin sääntöjen vastaisesti pihamaalle, ei parkkipaikalle. Auto seisoi kaupungin koulualueella. Omistaja lähti pois, jätti auton tyhjäkäynnille ja viipyi jossain kaksi tuntia! Koko sen ajan auto kävi ja tuprutti pakokaasuja ilmaan. Ilmeisesti omistaja pelkäsi sen hyytyvän pakkaseen. Auto oli myös turvallisuusriski pikkuoppilaita vilisevällä koulualueella. Hyvä, ettei kukaan heistä keksinyt lähteä kokeilemaan, saako ajopelin liikkeelle!

Kirjoitin viikseen muistutuslapun lainvastaisesta "autoilusta". Ihan ystävällisessä hengessä. Seuraavalla kerralla en ole järin mukavalla päällä vaan soitan suoraan poliisille. Minun ymmärrykseni ei oikein riitä tällaiseen laittomuuteen ja saastuttamiseen!

Pakkaskuvia

 

 

Ystävänpäivän paukkupakkanen

Sisälämpömittarissa ja ulkona on samat lukemat! Toisessa vain miinusmerkki edessä. Nyt alkaa taas pakkanen kiristyä yötä varten. Hauska seurata, kuinka alas laskee.

Kunnon pakkasessa on ystävänpäivää vietetty, mutta onneksi on lämpimänä pysytty. Autokin starttasi kolmen tunnin pakkasessa seisomisen jälkeen ihan hyvin iltapäivällä, vaikkei piuhassa ollutkaan. Aamulla oli onneksi tolpassa omalla koululla.

Herättyäni huomasin, miten pakkanen vain kiristyy auringonnousun yhteydessä. Puolessa tunnissa laski elohopea kahdella asteella. Lapset olivat sisällä aamupäivän välitunteja. Osa oli kuitenkin niin karaistuneita, että halusivat välttämättä ulos eikä siellä palellut heitä yhtään ja kivaa oli ollut.

Ystävänpäiväkortti, oikein postin kautta tullut, odotti kotiintulijaa sekä kaksi kukkakimppua. Hassua, kortti oli juuri samanlainen, jonka sain jo perjantaina. Ei haittaa, lämmin tunne tuli, kun ystävät muistaa, oli ne sitten tekstareita, s-posteja tai oikeita kortteja. Itse laitoin kortit kummilapsille ja muutamalle ystävälle perjantaina.

Hyvää ystävänpäivän iltaa kaikille! Yritetään selvitä lämpimänä huomiseen.

"Minun ystäväni on kuin villasukka,

joka talvella lämmittää,

ja minun ystäväni on kuin niitynkukka,

joka saa minut hymyilemään..."

(säv./san. Petri Virtanen)

Hiihtoretkellä

Pakkanen paukkui -18 asteen voimin, mutta päätin kuitenkin lähteä järvelle hiihtämään. Laitoin paljon vaatetta päälle ja oikeastaan ei palellut muusta kohdasta kuin kasvoista silloin, kun hiihti viimaa vastaan. Pohjoisviima oli edelleen napakka.

Mökin rannasta 10 metrin päässä oli hienot perinteisen ladut. Ne myötäilivät rantoja ja koko lenkki oli ehkä kymmenen - kaksitoista kilometriä. Joku on ne kelkalla vetänyt hyvää hyvyyttään ja täytyykin laittaa paikallislehteen kiitos tästä mukavasta talkootyöstä. Kiva, että joku jaksaa ajatella meitä muita ja nähdä vaivaa. 

Hiihtelin meidän rantaa, jotta ei tarvinnut ylittää selkää kovassa viimassa. Hiihdin ensin pohjoiseen päin niin kauan, kunnes kasvoissa alkoi kipristellä pakkanen. Sitten käännyin takaisin ja kun viima oli selän takana, se ei haitannut yhtään. Jatkoin mökin ohitse toiseen suuntaan. Otin välillä kuvia ja juttelin muutaman vastaantulijan kanssa. He olivat oikein kunnon hiihtäjiä ja olivat hiihtäneet koko järven ympäri. Kunnioitettava teko siinä viimassa. Toinen vastaantulija oli varmaan yli 70-vuotias mies, jonka hiihto oli niin vauhdikasta, etten mitenkään olisi pysynyt perässä. Teräsvaareja nämä nykyajan papat!

Olin mökillä parisen tuntia, josta puolitoista meni hiihtämiseen. Oli tosi mukavaa ja olin ihmeissäni, ettei paleltanut pakkasen kireydestä huolimatta. Aurinko paistoi ihanasti ja samaa on tarjolla ensi viikollakin. Harmi vain, että työ häiritsee harrastuksia ja ladulle ehtii vasta viikonloppuna.

Mökillä aurinkoisessa pakkassäässä

Puolen päivän jälkeen lähdin nautiskelemaan mökille. Pakkasta oli -13. Mökkitie oli viikon aikana "kovettunut" tai jotakin. Nyt siinä oli tosi hyvä ajaa eikä auto yrittänyt koko ajan puskea johonkin. Kävelin taas loppumatkan.

Perillä odotti huikaisevan kirkas järvimaisema. Unohdin, mokoma, aurinkolasit kotiin. Ihan rannasta kulki perinteisen ladut ja yksi ihminen siinä hiihtelikin. Vaihdettiin muutama sana ja hän valitti kovaa viimaa. Se olikin ainoa haittapuoli tänään. Viima järvellä kävi pohjoisesta tuimasti, mutta rannassa se ei meille tuntunut ollenkaan. Kävelin jäällä vähän aikaa. Siellä ei ollut vettä vaan kirkas jää n. 20 cm lumikerroksen alla.

Hiihtäjiä näkyi vastarannalla, mutta hiihtelivät rannan suojassa ja viiman vuoksi eivät lähteneet ylittämään järveä. Minäkin taidan ottaa huomenna sukset mukaan, jos ei viima enää kävisi.

Lapioin ylämökin toisen verannan tyhjäksi lumesta. Toiselle ei lunta tulekaan, kun on katto suojana. Kissatuuliviiri huussin katolla on lähes hautautunut lumeen.

Aurinko oli ihana! Se lämmittää jo ihan selvästi. Otin kuvia ja näin ketun ja jäniksen jäljet rannassa. Tielläkin oli samat otukset liikkuneet tai sitten heidän kaverinsa.

Kun tulin kotiin, Kari oli paistanut punajuuria suolapedillä ja ruoka oli odottamassa. Minä tein pannukakun uuniin ja illalla saunotaan. Huomenna on kyläyhdistyksen talkoolaisille kiitoslounas koululla ja minä olen lupautunut laulattamaan väkeä. Se jälkeen kyllä menen mökille hiihtämään. Ladut olivat niin upean näköiset.

Maaseudun rauhassa

Täällä istutaan ja kudotaan sukkaa. Ollaan maalla ja maan tasalla, jotta auringon paistaessa voi heti rynnätä mökille. Minä kuulemma olen aloittanut mökillä ”ravaamisen” (by Kari). Totta se onkin. Heti, kun aurinko alkaa porottaa hangille, minulle tulee vastustamaton halu päästä mökin maisemiin. Marraskuun alusta tänne helmikuulle oltiinkin kaikki viikonloput kaupungissa.

Kun iltapäivällä tulin tänne Karin valtakuntaan, viehko nenäni aisti heti hienoisen viileyden. Isäntä itse istui jokseenkin paksuissa tamineissa ja väitti, ettei täällä ole yhtään kylmä. Minä olin toista mieltä, mutta pienen keskustelun jälkeen isäntä käänsi vähän patterihanaa lämpimämpään suuntaan. Minä en nyt jaksa edes ekologisista syistä viileydessä väristä. Herraskainen taitaa olla minun hipiäni tällä hetkellä. Tai oikeammin: En halua pitää sisällä kamalan paksuja tamineita.

Tämä kirjoitus toteutettiin muuten tiimityönä eli minä kudoin sukkaa sanellen ja isäntä näpylöitsi konetta. Ikkunasta näkyy kylän ainoat katuvalot, ei yhtään ihmistä eikä kyllä autoakaan. Rivitalon pihassa ei ole liikkunut ketään. Jäniksen jäljet ovat ihan portaan pielessä, ehkä viime yöltä. Ei kuulu mistään mitään, ellei itse ääntä aiheuta. Kännykkä ja lankapuhelinkin ovat olleet koko illan onneksi vaiti. Pakkanen ehkä paukkuu yöllä nurkissa, nyt on vasta  -13.

Sellaista on maalla – mukavaa.

Sarjassamme säikähdyksiä

Kävelin iltapäivällä koulusta kotiin. Lähellä liikennevaloristeystä on suojatie, jonka edessä oli lumipenkka. Ei vaarallinen, mutta penkka kuitenkin. Katselin jo kauempaa, kuinka valoristeyksen yli tuli koululainen reppu selässä pulkkaa perässään vetäen.

Kun olin noin viiden metrin päässä tytöstä, hän kääntyi kävelytiellä ja aikoi mennä vilkasliikenteisen tien yli suojatietä pitkin. Yhtäkkiä hän istui pulkaan ja alkoi käsillään työntäen liukua tien yli. Penkka esti autoilijoita näkemästä pulkassa matalalla istuvaa tyttöä. Säikähdin, sillä liikennevaloista alkoi juuri purkautua autoja tyttöä kohti. Kiljaisin:"Seis, pysähdy!" Tyttö onneksi pysähtyi ja katsoi minua. Samalla suhahti ensimmäinen auto pulkan edestä. Tyttö perääntyi takaisin kävelytielle.

Tyttö oli ulkomaalaisen näköinen. Saattoi olla, ettei hän ymmärtänyt, mitä hänelle puhuin. Sanoin lyhyesti, että tien yli pitää kävellä. Hän nousi pulkasta, katsoi minua ja lähti juosten tien yli ja jatkoi matkaansa.

Sen verran asia minua vaivasi, että soitin naapurikoulun opettajalle ja selitin, mitä oli tapahtunut. Hän lupasi kertoa maahanmuuttajia opettaville, että nämä kertaisivat lyhyesti liikennesääntöjä, varsinkin pulkkien, suksien ja kelkkojen osalta.

Lapset ovat lapsia. Päähänpistohan tämä oli, mutta varsin vaarallinen sellainen. Onneksi tytölle ei sattunut mitään.

...ulos sukset suihkaiskaa...

Näin teimme laulun sanoin tänään ja vietimme koulun hiihtopäivää. "Jury" kokoontui aamulla miettimään, uskallammeko lähteä, sillä kohtuullisista pakkaslukemista huolimatta purevan raaka pohjoistuuli aiheutti päänvaivaa. Päätimme kuitenkin hiihtää, sillä hiihtolenkki oli metsän suojassa ja nuotiopaikan vieressä olisi jäähallin pukukopit, joissa voisi lämmitellä.

Päivä sujui tosi hienosti. Kukin hiihti oman halunsa mukaan, paistettiin nuotiolla makkaraa, laskettiin mäkeä ja tietenkin syötiin muita eväitä. Pukukopeissa lämmittely oli myös lapsista hauskaa eikä ketään tuntunut palelevan liikaa. Osa keksi mukavan jääkokkareleikin ja osa hiihti todella monta lenkkiä ladulla. Kukaan ei valittanut eikä mukaan raahattua ensiapulaukkua tarvinnut edes aukaista.

Minä jakelin makkaraa, sinappia ja ketsuppia, kalastelin pudonneita makkaroita nuotiosta sekä yritin välttää saamasta silmääni makkarakepin päätä. Pari kertaa tosin oli lähellä!  "Mustaa makkaraa" söivät monet ja se maistui niin hyvältä kuin vain itse paistettu voi maistua. Tuntui, että monelle lapselle nuotion ääressä oleminen oli uutta ja niin mukavaa!

Vaatteet savulta haisten porhalsin kahteen kokoukseen hiihdon jälkeen. Nyt on ihan raukea olo, sellainen, niin kuin hiihtopäivän jälkeen kuuluukin olla.

Poksahdus ja kilahdus!

Voi näitä aamuja! Tänään olisin voinut hypätä suoraan yöstä päivään, jos valita olisi saanut.

Heräsin kellon pirinään. Tapani mukaan laitoin heti valon yöpöydän lampuun. LEIMAHDUS JA KAUHEA POKSAHDUS! Säikähdin pahan päiväisesti, hyppäsin pystyyn ja ehdin jo miettiä sammutuspeiton hakemista. Unenpöpperöstä selvittyäni tajusin, että hehkulamppu vain oli pamahtanut eikä mikään oikeasti palanut. Huokasin helpotuksesta! Olisi kyllä riittänyt vähemmän dramaattinenkin herätys tälle päivälle.

Mutta kaikki ei vielä ollutkaan tässä. Myöhemmin autohallissa pudotin oven kaukosäätimen kädestäni. Kilahdus ja hiljaisuus! Sinne jonnekin se vieri, eikä näkynyt missään pienen liiketunnistimen valon hämyssä. Seisoin liikahtamatta ja mietin, miten pimeässä uskallan jalkojani siirtää, etten tallo murskaksi kapinetta. Hiiviskelin jalkojani laahaten sytyttämässä kaikki valot, mitä löytyi, mutta autojen välissä oli sellainen pimeys, ettei ollut toivoakaan nähdä mitään. Voi vitsi!  Arvokas kapistus hukassa, josta panttikin oli jo 50 e.

Kaivelin taskulapun hansikaslokerosta esiin todetakseni vain, että patterit olivat entiset. Ei muuta kuin hallista ylös kotiin etsimään toimiva lamppu. Koko ajan pelkäsin, että joku viereisistä autoista lähtee ja survoo säätimeni mennessään. Onneksi kukaan muu ei kuitenkaan halunnut liikkeelle niin aikaisin sinä aamuna.

Kun palasin taskulampun kanssa ja kyykistelin autojen alle, huomasin, että siitä asennosta mitään ei näe. Ei muuta kuin autossa oleva viltti lattialle ja sen päälle konttausasentoon ja sitten tiiraamaan pylly pystyssä autojen alle. Pitkään sain etsiä. Pulikka oli vierähtänyt naapuriauton alle takapyörän viereen ja musta, pieni säädin mustaa rengasta vasten on huono yhdistelmä. Löytyi kuitenkin! Sen verran temuamisessa meni kuitenkin aikaa, että koulun kello oli jo ehtinyt soida, kun pihaan ajoin.

Huh, huh! Please, ei toista tällaista aamua heti perään!

Ilmalämpöpumppu mökille

Viikonloppuna päätin, että mökille laitetaan keväällä ilmalämpöpumppu. Meillä on siellä vanha avotakka, puukamina ja sähköpatterit, joten kylmästä ei ole tarvinnut kärsiä. Pitkään minulle on kuitenkin ehdoteltu, että lämpöpumppu olisi edullisin lämmitysratkaisu. Kallis ei sähkölämmityskään ole mielestäni ollut, mutta ainahan säästö olisi kotiinpäin.

Viime kesänä hikoiltiin välillä öisin. Mökki lämpeni pitkien helteiden  kestäessä eikä avonaiset ikkunat ja ovetkaan tuoneet helpotusta yöaikaan. Oven eteen laitettiin koiraportti, jotta sudet eivät aamulla katsele vuoteen vieressä silmästä silmään herätessämme! (Todellisuudessa ne sudet ovat naapurin koiria, jotka joskus ovat tulleet muina miehinä meille!)

Viilennyksen mahdollisuus houkuttaakin vehkeessä. Ainut asia, mikä minua on jarrutellut, on masinan ruma sisäyksikkö. Tuvan vanhassa seinässä se ei tule olemaan mikään kaunistus. Tosin Kari lupasi tehdä siihen jonkun puuritilän eteen. Mutta ruma se tulee olemaan, siitä ei pääse mihinkään.

Silti lämpöpumppu hankitaan. Olen vihdoin antanut asiassa periksi. Toivottavasti toimii.

Grace ja Glorie

Yllätykset ovat mukavia! Tuttavamme antoivat meille täksi päiväksi liput teatteriin ja sitä edeltävälle teatterilounaalle. Mukava iltapäivä oli, ruoka maistui erinomaiselta ja teatteriesitys erityisesti oli nautinto.

Kahden naisen Eila Roineen ja Teija Auvisen esittämä alunperin amerikkalaisen Tom Zieglerin Grace ja Glorie oli riemastuttavan hauska, lämpimällä huumorilla höystetty tarina vakavasta aiheesta. Siinä iäkäs saattohoitopotilas, joka on karannut hoitolaitoksestaan kotiinsa, saa vapaaehtoisen saattohoitajan hienostorouvasta. Tarinassa käsitellään vanhan ihmisen kuoleman läheisyyden lisäksi myös lapsen kuolemaa. Tarinan edetessä roolit vaihtuvat: Kuka valmistaa ketä ja mihin? Vanhusta kuolemaan vai nuorempaa naista elämään? Näytelmää esitettiin Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä aiemmin. Olisikohan huhtikuussa ollut viimeiset näytännöt.

Esitys oli oikeastaan Auvisen perheen taidonnäyte, sillä Eila Roine näytteli miniänsä kanssa ja ohjauksesta huolehti Tommi Auvinen. Hänen veljensä Janne Auvinen hoiteli valot ja äänen.

Esitys oli tuotu mökkipaikkakuntamme koulun auditorioon, jonne se sopi erinomaisesti. Näyttämölle näki hyvin ja kaikki repliikit kuuluivat. Lisäksi teos on tarkoitettukin pienemmälle näyttämölle, joten paikka ei mitenkään häirinnyt itse esitystä.

Näytelmä oli hieno, ajatuksia antava ja humoristinen. Lisäksi kaikessa näkyi kokeneen näyttelijän ammattimainen ote. Ei ole helpoin tapa toteuttaa tarinaa vain kahden näyttelijän voimin. Yleisö aplodeerasi seisaallaan, joka kertoi siitä, että teatterikokemus oli ollut antoisa. Olin iloinen, että pääsin mukaan.

Viikonloppu maalla on ohitse. Äsken ajelin takaisin kaupunkiin. Kari jäi tapansa mukaan maaseudun rauhaan hoitelemaan omia asioitaan ja kiikuttamaan kiitoskorttia ystävillemme mukavasta päivästä!

Lopen Uupuneissa

Lähdin puolen päivän aikaan mökille pitkästä aikaa. Viimeeksi olen käynyt siellä muistaakseni marraskuun alussa. Pyysin läheistä maatalon isäntää auraaman tien ja hän pitää sen sitten auki kevääseen asti.

Vaikka asun mökillä kesäisin syyskuulle asti, alkutalvesta en sinne kaipaile. Näin talviloman lähestyessä alkaa kuitenkin lisääntyä kova hinku mökille ja tästä eteenpäin käyn varmaan joka viikonloppu siellä, jos vain mahdollista.

Ajelin pikkutietä kieli keskellä suuta, sillä sen verran pehmeää oli, että helposti auto olisi hairannut itsensä penkkaan, jos olisi ollut huolimaton. Jätin auton puolen kilometrin päähän, sillä meidän tien mäet ovat sen verran hurjia, että ilman nelivetoa rannasta ei pääse ylös. Mukava on kuitenkin kävellä aurattua tietä.

 

Mökin nurkasta kymmenen metrin päähän päättyi auraus ja siitä alkoi KOSKEMATON, puolireiteen ulottuva hanki. Rämmin verannalle, putsasin lumet pois sukanvarsista, nappasin lumilapion, jonka olin viisaasti nostanut näkyville jo syksyllä ja aloin hommiin. Lapioin ensin tulopolkuni ja sitten polun ulkohuussiin. Sen jälkeen olikin pakko levätä ja juoda eväänä ollutta limpparia. Vaikken Cokista muuten juuri juo, otin sitä mukaani, kun ajattelin sen virkistävän lapiohommien uuvuttamaa. Ja hyvin se toimikin. Ei muuta kun uuteen urakkaan! Lapioin ja katselin maisemia, lapioin ja söin eväitä, lapioin ja nautin suuresti hiljaisuudesta ympärilläni.

   

Jossain vaiheessa päätin, että ennen kuin käden irtoavat olkapäistä, päätän homman ja jätän loput seuraavaan kertaan. Ahneus kuitenkin iski ja lopulta polut olivat kaikki luotu. Kovin urakka oli rinteessä ala- ja ylämökin välissä. Tuntui, että "Siperian lakeus on suuri ja Vanja yksin raataa" isääni lainatakseni!

Kaikkiaan kaksi tuntia lapiohommiin meni. Tuskin olisin samanlaista käsitreeniä kuntosalilla jaksanut, mutta mökin ihanuudessa se meni melkein huomaamatta.

Yksi mottorikelkka painalsi ohitse ja korppi lensi raakkuen kauempana. Muuten ei näkynyt ketään eikä mitään, ei edes jälkiä, paitsi yhdet oravan jäljet  ja kakkakikkareet (!) alamökin verannalla. Kuvasin ne ja nyt pitää etsiä omistajaotus netistä!

Lopulta oli pakko lähteä kävelemään autolle ja huristella kotiin. Olo oli ensin kuin olisin liittynyt urheiluseuraan nimeltä Lopen Uupuneet, mutta nyt illalla saunan jälkeen kädetkin alkavat jo tuntua omilta.

Ihanaa oli päästä mökille! Odotan jo innolla ensi viikonloppua ilman orjaleiriä. (No, taitaa tulla lunta jatkossakin, joten lapioimista riittää kyllä!)

Musisoimisen iloa

Koulussamme on ikivanhoja laattasoittimia: kellopelejä, metallofoneja ja ksylofoneja. Ne on hankittu joskus 70-80 -luvulla ja ovat edelleen ainakin minun tunneillani kovassa käytössä. Meillä on nyt menossa soittojakso oppilaiden kanssa ja tänään soitimme taas kellopelejä.

Viime viikolta oli kakkosluokkalaisilla hyvin muistissa erilaiset tekniikkaharjoitukset ja laulu Satu meni saunaan. Tänään laajennettiin repertuaaria ja opeteltiin Jänis istui maassa. Hyvin se loikki ja kaikki olivat niin innoissaan. Lopuksi laulu kuullosti ihan siltä niin kuin pitikin. Malletit heiluivat jo kontrolloidun hiljaa ja open korvatkin kestivät hyvin. Ensi viikolla siirrymme kanteleen soittoon ja sitä soittelemme taas useamman viikon ajan.

Soittaminen on lapsista tosi mukavaa ja niin on opestakin. Kuudesluokkalaisten kanssa soitamme laatoilla maanantaina Halti häitä ja on kiva huomata, miten pitkälle vuosien aikana ollaan päästy, vaikka musiikkia onkin vain tunti viikossa ja oppiainesta paljon. On todella kiva tehdä tätä työtä, kun oppilaat ovat asioista innostuneita ja yrittävät parhaansa. 

3.33

Yöllä heräsin klo 3.33. Katsoin kelloa ja tulin hyvälle mielelle: Ei hullumpaa olla hereillä, kun kellossa on noin mukava numerosarja! Ehkä joku muu olisi ollut kärttyinen herätessään keskellä yötä, eikä kellon numerosarjoihin olisi kiinnitetty mitään huomiota.

Jostain kumman syystä takerrun numeroihin. Ne eivät ole minulle pelkkiä arabialaisia, vaan jotenkin värittyvät ja "sisältävät" ylimääräistä viestiä. Selkeästi pidän parittomista, mutta parilliset ovat "vain" numeroita, elleivät ole osana jotain mielenkiintoista sarjaa. Peräkkäiset numerot, saman numeron toisto tai erilaiset sarjat mitä kummallisimmissa tilanteissa kiinnittävät huomioni: hintalappu, matkamittarin lukema, digitaalikellon aika, osoitenumero, päivämäärä... Numero 37 on huippukiva!

Kari naurahtelee, kun saatan sanoa illalla: "Kello on 22.22. Tosi hyvä aika mennä nukkumaan!" Niin, joillekin numerot eivät merkitse mitään muuta antamansa numeerisen informaation lisäksi. (Vaikka insinöörejä olisivatkin!)

Olen aina pitänyt matematiikasta. Se on ollut osa työtäni 27 vuotta. Ehkä siinä on jotain osviittaa kummalliseen mieltymykseeni tai sitten ei. Saattaahan olla, että olen vain jotenkin omituinen. Toisaalta tällainen numerohuvittelu on huvia sieltä halvimmasta päästä. Huvinsa kullakin!

   

Iltakävelyn satoa

Kävelin iltapäivän vaihtuessa illaksi kauppaan mutkan kautta ja kiersin keskustan tuntumassa olevan lammen. Matkalla kuvasin virtaavaa vettä ja tehdasta. Kummallista, miten teollisuuslaitoskin voi olla melkein kaunis kuvajaisen peilatessa vedestä illan viimeisissä auringonsäteissä!

 

Hiihtämisen iloa

Eilen oli luokallani liikuntaa. En itse opeta sitä, vaan lähden pitämään musiikintunteja, kun omat oppilaat ovat liikunnassa. Omat sukseni ovat maalla ja odottavat viikonloppuhiihtoja.

Tänään heti aamulla ensimmäiseksi sain kuulla, kuinka mukavaa oli ollut eilisellä hiihtotunnilla. Koulun pihan tuntumassa on kenttä, johon on näin talvella vedetty pienimmille koululaisille ladut. Ei tarvitse raahata suksia kauas, kun pääsee heti rappusilta hiihtämään.

Päivä oli aurinkoinen ja pakkastakin oli vain muutama aste. Nyt oli ekaluokkalaisten vuoro lähteä ladulle. Meidän luokka haikaili sinne myös. Jos olisin arvannut, että on näin upea keli, olisimme voineet hiihtää tänäänkin.

Kyllä on kiva, kun nykyajankin lapset pitävät hiihdosta. Muistan kymmenen vuotta sitten, kuinka enemmistö lapsista taisi olla niitä narisijoita. Nyt ei kuulu valituksia, vaan silmät loistaen halutaan ladulle ja pois tullaan punaposkisina ja iloisina. Kukaan ei valita! Välineitäkin tuntuu hyvin lapsilla olevan.

Suksirivistö koulun seinällä oli tänään hauskaa katsottavaa!